Kirjavaisten sukukirjan sukutaulut on ryhmitelty kolmen sukupolven ryppäisiin. Viimeisin osio sukupolvet 13-15 Sipin ja Seikan jälkeläisiä käsittää noin tuhat taulua eli perhekuntaa. Tässä ollaan nykyajassa. Edellisessä 10-12 sukupolvissa henkilöitä on esitelty kaksinkertainen määrä.
Sukupolvien 13-15 henkilöt ovat syntyneet lähinnä 1900- ja 2000-vuosisadoilla. Näin ollen tietojen julkaisu vaatii henkilöiltä suostumuksen, aiemmat tiedot voidaan hakea historiallisista lähteistä. Tässä pääsyy tietojen vähyyteen, Sipin nykyisin elävistä jälkeläisistä on esitelty kirjassa ehkä kolmasosa.
Välttämättä tämä ei ole kirjalle haitaksi. Sukukirjan tarkoitus on selvittää Kirjavaisten alkuperä. Se on toteutettu hakemalla suvun kantaisän ja kantaäidin aina 1500-luvulta. Sipi Kirjavaisen taustakin on jossain määrin selvillä. Sukuseuran kannalta olisi kuitenkin mainiota, jos saisimme luotua uusia yhteyksiä nykyisin eläviin Sipin jälkeläisiin. Kirja voi olla hyvä apu tässä. Täydennystietoja nykypolvista on alkanut hiljalleen virrata kirjan julkaisemisen jälkeen.
Viimeisin osa sukupolvien esittelystä on muutenkin vaillinainen, sisällöltään ohuen sorttinen. Osio koostuu lähinnä vain sukutauluista. Aikaisempien sukupolvien sukuhaaroja on esitelty tarkemmin. Ilmeisesti tämä 13-15 osa tarvitsisi omista lähtökohdistaan kokonaan oman kirjan. Aineistoa siihen olisi saatavissa.
Kirjavaiset ennen nykysukupolvia olivat maassa kiinni. He pysyivät synnyinsijoillaan, siirtyivät verkkaisesti ja maantieteellisesti hyvin pienellä alueella. 1900-luvulla kaikki muuttui. Suomen itsenäistyminen sai suvussa jo aikaan muuttoliikettä. Talvisota heitti viimein koko suvun pois asuinsijoiltaan.
Jatkosodan alussa palasivat evakot vielä takaisinvaltauksen kannoilla entisiin kotikyliinsä. Kivennavalla palanneita oli alle puolet evakkoon lähteneistä, selvästi vähemmän kuin Kannaksella keskimäärin. Kivennavan toiseen evakointiin tuli määräys läpimurtotaisteluiden ollessa jo käynnissä. Sitä osin mitä tuolloin kylissä oli siviilejä on evakkoon lähteminen ollut todellinen koettelemus.
Kun 1939 kivennapalaisen maataloussiirtoväen sijoituskuntia oli ollut 22, niin lopullisen lähdön sijoituskunnat 1944 supistuivat tästä puoleen. Suvun kantakylän Pihlaisten väki asutettiin maanhankintalain mukaan Hauholle, rantakyläläiset ja ahjärveläiset Kangasalalle, kaukolempiäläiset ja voipialaiset Tuulokseen. Myös muissa kylissä oli siellä täällä tämän sukukirjan henkilöitä. Sijoituskuntia olivat Padasjoki, Eräjärvi, Längelmäki, Lammi, Luopioinen ja Kuhmalahti.
Lähipitäjissäkin oli Kirjavaisten sukua. Muolaalaiset sijoitettin Hämeeseen, valkjärveläiset Keski-Suomeen ja Pohjois-Hämeeseen, uusikirkkolaiset Varsinais-Suomeen ja Raudusta lähtijät Mikkelin lääniin. Viipurissa asuneille vuoden 1945 maanhankintalain mukaisessa sijoitussuunnitelmassa suositeltiin Helsingin maalaiskuntaa, josta myöhemmin muodostui Vantaan kaupungin keskeiset alueet. Terijokelaisten sijoitussuunnitelmassa oli keskittäminen muutamiin etelä-Suomen vauraisiin kuntiin. Suunnitelma ei kuitenkaan sellaisenaan koskaan toteutunut. 1945 asutettiin silloin vielä asutettava terijokelainen maataloussiirtoväki vain yhteen kuntaan, Tuusulaan.
Sijoitussuunnitelmassa otettiin huomioon lähtökuntien luonnonolosuhteet, liikenneyhteydet ja taloudelliset erityispiirteet. Kyläkohtaisissa suunnitelmissa yritettiin ylläpitää vanhoja naapuruussuhteita. Sijoittamisvyöhykkeet noudattivat itä-länsisuuntaista sijaintia luovutetulla alueella. Kannaksen kuntien viljelijät pyrittiin sijoittamaan Helsingin suhteen suunnilleen samalla tavoin kuin heidän entiset maansa suhtautuivat Viipuriin nähden. Vastaavasti pyrittiin Laatokan Karjalan kuntien viljelijät sijoittamaan Jyväskylän suhteen kuten lähtökunnat olivat sijoittuneet Sortavalaan nähden.
Karjalaiset olivat nyt mukana koko Suomen rakennemuutoksessa. Luovutetuilla alueilla syntyneistä asui 1950 kaupungeissa alle 40%. Vuonna 1985 heistä oli kaupunkilaisia jo kaksi kolmasosaa. Evakot sopeutuivat muuhun Suomeen ja muu Suomi sopeutui karjalaisiin. Suomi karjalaistui.
Monet lapsena lähteneet pyrkivät unohtamaan, usein häpesivät juuriaan, oppivat puhumattomuutta aikuisilta, joille menetykset ja tapahtumat olivat traumaattisia. Kuitenkin karjalainen identiteetti on edelleen arvossa. Nuori kolmannen polven varttievakko kyselee tänään tietoja isovanhempansa juurista. Hän kokee syntyperänsä merkittäväksi, on kiinnostunut pitäjistä ja kylistä, jotka lakkasivat olemasta todellisuutta muualla kuin historiassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti