http://www.kirjavainen.fi/sukukirja.html

28.5.2016

Salakuljettajan tarina

Viime vuonna ilmestyi Anna Kortelaisen toimittamana Avojaloin, 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta.

Kirja on saanut alkunsa toissa vuodenvaihteen Avojaloin-näyttelystä Lappeenrannan linnoituksessa. Tässä elävää kuvaa, kuvataidetta, esineitä ja valokuvia esineitä yhdistäneessä näyttelyssä oli esillä myös Matti Ilosen elämänkerta. Avojaloin kirjassa Matti Ilonen esitellään luvussa Salatein tavaraa ja aatetta.

Matti Ilonen on nostettu esiin myös vuonna 2009 Maria Lähteenmäen tutkielmassa Maailmojen rajalla.  Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. Tämä on julkaistu Suomen Kirjallisuuden Seuran historiallisten tutkimusten sarjassa. Matti Ilonen esitellään sivuilla 186-191.

Kivennavan Kirjavaisten sukukirjassa Matti Ilonen (1903-1933) on taulussa 813. Hän on Juho Ilosen poika ja Lipolassa syntyneen maakauppias Matti Mikonpoika Ilosen (1840-1911) pojanpoika. Sukujuuret johtavat 1700-luvulla Pihlaisiin ja Kirjavaisiin.

Isä opettaa ammattiin

Juho-isä opetti Matti Ilosen salakuljettajaksi heti sisällissodan jälkeen Matin ollessa 16 vuotias.  Salakuljetus oli sisällissodan jälkeen yleinen leipäpuu Lipolassa, jossa väestön yhteydet Inkerinmaalle Venäjän puolelle olivat perinteisesti tiiviit. Sukulaisia asusti Inkerin kylissä.

Laillinen rajanylitys ja rajakauppa loppui Suomen itsenäistyttyä. Väestö rajan pinnassa ei rajan sulkeutumiseen hevin sopeutunut. Rajan takana kävivät käytännössä edelleen kaikki, jotka kynnelle kykenivät.

Lipolan tullipiirissä tehtiin aluksi huomattava määrä takavarikoita. Vuoden 1920 jälkeen takavarikot loppuivat täysin. Ei sen vuoksi, että salakuljetus olisi tyrehtynyt vaan sen vuoksi, että rajavartiosotilaat ryhtyivät itse salakuljettajiksi. Myös Lipolan suojeluskunta otti varsin avoimesti vastaan lahjuksia salakuljettajilta. Lipolan suojeluskuntalaisten mielestä oman pitäjän asukkaiden avustaminen ansionhankinnassa oli tärkeämpää kuin noudattaa viranomaisten sääntöjä.

Oppirahat

Matti Ilosen ura salakuljettajana alkoi naapurin hevoskauppojen myötä. Matti lähti isänsä kehoituksesta vuonna 1920 opastamaan ronnunkyläläistä talollista Tepposta rajan yli Ryöttään niittyjen kohdalta. Matti tunsi tuolloin vielä huonosti Inkerin puolen maaston ja joutui eksyksiin.  Paluumatkalla hän joutui kiinni ja kiisti kaiken. Tällä kertaa Matti vapautettiin.

Seuraavan kerran Matti jäi kiinni sianlihan salakuljetuksesta. Nyt Matti sai rangaistuksena salakuljetuksesta kaksikymmentä päiväsakkoa.

Matti suoritti asevelvollisuutensa vapaaehtoisena Raudussa. Asevelvollisuutensa suoritettuaan reservin korpraali Matti Ilonen jäi kiinni helmikuussa 1924 luvattomasta rajan ylityksestä. Kuulusteluissa Matti kertoi käyneensä tapaamassa vanhoja tuttujaan. Matti vapautettiin parin viikon päästä pidätyksestä. Nyt hän sai 30 päiväsakkoa "tavaran kuljetuksesta ilman tullipassia".

Maaliskuussa kävi isompi käry. Muutaman sadan metrin päässä rajasta Korpikylän kohdalla Matti yritti hiihtää pakoon, mutta rajavartijat saivat hänet kiinni kilometrin kilpahiidon jälkeen. Matilla oli hiihtoa hidastamassa runsaasti vaatetavaraa myytäväksi Venäjän puolella.

Vanhemmat Venäjälle

Syksyllä 1924 Matin Juho-isä karkasi rajan yli Vologdaan, vuonna 1926 Matin äiti Maria os. Lemmetty meni perässä. Juho Ilosta epäiltiin Valkjärvellä tapahtuneesta murhasta. Matti Ilonen jäi yksin elättämään neljää alaikäistä sisarustaan. Matin vanhempien kohtalona lienee ollut rajaseutujen puhdistus "vastavallankumouksellisista ja neuvostovastaisista elementeistä", Stalinin ajan terrori, joka kohdistui Neuvosto-Karjalaan paenneisiin suomalaisiin.

Matti Ilonen ei juurikaan peitellyt toimintaansa salakuljettajana ja Etsivä Keskuspoliisi kiinnostui hänen tekemisistään. EK:n asiakirjoissa hänen kerrotaan tuttavalleen kehuneen: "Onhan tuossa vähän vaaraakin, mutta rahaa tulee helpolla. Viipurilainen juutalainen on varma paikka. Sinne kun saa kyyditettävän tai tavaran, niin sitten ei ole enää pelkoa. Rahat saan tuolta puolelta." Ilosen pidätykset tehtiinkin varomattomien puheiden ja ilmiantojen perusteella.

EK alkoi olla varma, että Suomen Kommunistinen puolue oli värvännyt venäjänkielentaitoisen Ilosen ja siinä se osuikin oikeaan. Kesällä Ilosen talo pakkohuutokaupattiin, mutta Matilla oli ajoittain runsaasti rahaa, oli Viipurin reissuja ja juopottelua. 

Matti alkoi olla iso tekijä salakuljetuksessa ja hänelle kelpasi mikä tahansa kuljetettava josta sai rahaa. Rajakylissä Matilla oli runsaasti apulaisia, hevosmiehiä, rajaoppaita, majoittajia ja muonittajia. Vakituisena apulaisena hänellä oli Tuomas Lempinen, joka oli saanut vuonna 1918 kaksi vuotta kuritushuonetta avunannosta valtiopetokseen. Lempinen oli Ilosen tilalla renkinä, mutta työtehtävät eivät ilmeisesti juurikaan liittyneet rappeutuvan tilan hoitamiseen.

Tammisaaren yliopisto

Etsivä Keskuspoliisi rekrytoi ilmiantajia Matti Ilosen lähipiiristä. Ilmiantajat kertoivat mm. että jos Matti ei juonut iltamissa alkoholia, oli hän vielä samana yönä lähdössä rajan yli. Ilosen reitti rajan yli kulki Soppikylän valtionmetsästä tai Korpikylän kohdalta. Takaisin hän ei koskaan tullut samaa reittiä mitä pitkin oli mennyt. EK seurasi myös Ilosen junamatkoja Viipuriin ja takaisin. 

Vuonna 1929 Matille järjestettiin Valkjärven Pasurilla ratsia, jossa hänen hallustaan tavattiin suuri joukko pieniä 12-sivuisia vihkosia otsikolla: "Suomen luokkatietoiselle työväelle vappuna 1929." Matti oli käynyt Lempaalassa, missä oli saanut kertomansa mukaan isältään toimintaohjeet. Matin kuulusteluissa kertoma auttoi EK:n Viipurissa SKP:n toimijoiden jäljille, joiden kätköistä löytyi lisää kiellettyä kirjallisuutta.

Matti passitettiin Viipurin lääninvankilaan ja kuulustelupöytäkirjan marginaaliin on kirjoitettu: "Selvä juttu, Ilonen tunnustanut". Syyskuussa hänet tuomittiin valtiopetoksen valmistelusta kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi. Matti vapautui Tammisaaren pakkotyölaitoksesta kesäkuussa 1932.

Tammisaaren pakkotyölaitosta kutsuttiin Tammisaaren yliopistoksi. Valtiolliset vangit oli erotettu muista vangeista ja nämä poliittiset vangit olivat muodostaneet laitokseen salaisen organisaation. Vankilaan salakuljetettiin poliittista kirjallisuutta, jota käytettiin opiskelun ja keskustelujen pohjana. Koulutetuimmat vangit toimivat opettajina. Vangit myös valmistivat itse oppimateriaalia asiantuntevan vangin sanelun pohjalta käsin kirjoittaen. Käsin käymäläpaperille kirjoitettuja tekstejä salakuljetettiin myös ulos vankilasta. Lisäksi vangit julkaisivat omaa, kerran kuukaudessa ilmestynyttä Elämää yössä -nimistä lehteään. 

Tammisaaren yliopisto näyttää muuttaneen Matin. Ennen Tammisaaren tuomiota Matti Ilonen toimi rahan vuoksi, mutta kärsittyään tuomionsa hän oli muuttunut aatteen mieheksi. Tämä käy ilmi Matin viimeisen matkan tapahtumista.

Matti ampuu rajavartijan

EK  tarkkaili Mattia ja solutti ilmiantajan Matin viimeiselle työmatkalle. Hän raportoi tarkasti matkan vaiheet. Matin poliittiset motiivit eivät raportissa jääneet epäselviksi.

Kannaksen rajavartio yllätti rajan takaa palaava seurueen Korpikylän kohdalla. Syntyi tulitaistelu, jossa rajavartija Eino Pöyhönen sai surmansa. SKP:n puolueaktiivi Nestori Parkkari saatiin kiinni, muut hiihtivät pakoon. EK:n mukaan Matti Ilonen ampui rajavartijan kuoliaaksi.

Matti Ilosesta annettiin etsintäkuulutus: "Ilosen pidättämiseen johtavasta ilmoituksesta luvataan 2000 markan palkkio."

Vajaan viikon kuluttua EK:n Terijoen alaosasto sai vihjeen Matin olinpaikasta Viipurissa Valokadulla ja piiritti rakennuksen 13 aseistetun miehen voimin. EK:n raportin mukaan rakennuksesta kajahti laukaus ja ikkunassa näkyi liikettä. Poliisit vastasivat tulitukseen ja syntyi kiivasta laukaustenvaihtoa. Poliisit murtautuivat sisään ja EK:n raportin mukaan Matti Ilonen ja SKP:n toimitsija Vieno Vihervaara ampuivat tuolloin itsensä. "Molemmat miehet kuolivat jonkun ajan kuluttua saamiinsa haavoihin."

Kuollessaan 24.2.1933 Matti Ilonen oli 29-vuotias. Vuonna 1938 annetussa arviossa todetaan kommunistien maayhteyden ja etappitien Neuvostoliitosta Suomeen sulkeutuneen Ilosen kuolemaan. Vuosien 1932-36 aikana Etsivä keskuspoliisi pidätti SKP:n etappimiehiä Kannaksella kaikkiaan 110, joista 75% Kivennavalla. Ilonen ei tässä joukossa kuitenkaan ollut alkuun  eikä ehkä myöhemminkään erityisesti aatteeseen sitoutunut, vaan salakuljetus oli hänelle ammatti, johon hänet johdatti isän ja tämän serkun Antin esimerkki ja rajanpinnan kylien ankea tilanne.







29.4.2016

Galkin

Kansallisarkisto on digitoinut verkkoon Kivennavan maarekisterin jokin aika sitten. Maarekisteriin on kirjattu tilojen lohkomiset ja palstoittamiset isojaosta vuonna 1895 aina 1940-luvulle. Viimeiset merkinnät on tehty jatkosodan aikana.

Maarekisteriä Pihlaisten kylän kohdalla selaillessa huomioni kiinnittyi asiaan, joka on ilmeisen oleellinen, mutta minulle toistaiseksi tuntematon. Asia liittyy Muolaan Kyyrölässä asuneeseen Ilja Galkiniin.

Maarekisterin mukaan tehtailija Galkin osti Pihlaisista maata, joka puolelta ja paljon. Hän teki vuosina 1904-1914 kaikkiaan 56 maakauppaa, ei mitään pikkupalstoja. Ostettu palstatila oli yleensä alle 10 hehtaaria. Yhteensä Galkin osti Pihlaisten kylästä lähes 430 hehtaaria.

Kyläkirja ei kerro


Pihlaisista on ilmestynyt kyläkirja, joka hyvin seikkaperäisesti kertoo kylän historiaa. Kyläkirjassa ei kuitenkaan ole mainittu näitä koko kylänkin kannalta oleellisia maakauppoja. Galkinin maaomaisuus oli pelkästään Pihlaisten kylässä reilusti kaksinkertainen pinta-alaltaan mitä esimerkiksi Kivennavan kunta omisti maata koko pitäjän alueelta.

Parina viime vuotena on Pihlaisten kyläseura julkaissut kaksi paksua vihkosta muistitietoa. Näissäkään ei sanallakaan mainita Ilja Galkinia. Tosin näiden vihkosten kerronta keskittyy pitkälti 30-lukun.

Kun enemmän selailen maarekisteriä niin useammassakin kylässä palstatilojen lohkomisen yhteydessä tulee vastaan Ilja Galkin. Yleensä kysymys on metsämaista. Galkinin maaomaisuus on ollut todella merkittävä.


Kuka oli Galkin?


Kansallisbiografian mukaan Ivan Laurentjev Galkin oli Muolaassa 1847 syntynyt kauppias Kyyrölästä. Vuodesta 1871 hän oli myös kestikievarin pitäjä. Viinatehtailijaksi hän alkoi vuonna 1885, vuodesta 1890 hän oli sahanomistaja Kyyrölässä ja vuodesta 1896 Raivolan sahan, rautaruukin, myllyn ja sähkölaitoksen omistaja Kivennavalla.

Galkin oli venäläissyntyinen, Moskovan lähellä asuneiden maaorjien jälkeläisiä. Kyyrölän pirtu ja Viipurin viinanjalostustehdas toivat hänelle varallisuutta ostaa sahoja ja sahateollisuuden tuotto mahdollisti maakaupat. Sahaomistus selittää myös kiinnostuksen maaomaisuuteen ja erityisesti metsämaihin. 

Laudoilla tienasi tuolloin hyvin. Metsäteollisuus kasvatti 1800-luvun loppupuolella nopeasti osuuttaan Suomen viennissä Venäjälle ja oli melkein puolet kokonaisviennistä vuonna 1910. Pelkästään sahatavara yksin tuotti puolet suuriruhtinaskunnan vientituloista.

Kivennavan metsät 

Galkin osti lähinnä metsämaata. Ostot tapahtuivat pääosin vuosina 1904-1905, mutta myöhemminkin vielä 1911 ja 1914 Galkin kävi maita ostamaan. Näyttää kuin Galkin olisi Pihlaisissa häärännyt lähes yksin maanostajana. Ostajan markkinat siis. Mikä syy isännillä oli myydä ja olisiko niin, että isännät eivät oikein ymmärtäneet metsiensä arvoa?

Talonpojat Kivennavalla olivat viljelleet tilojaan lahjoitusmaaisäntien lampuoteina. Peltomaa tuotti satoa, mutta metsät eivät tuottaneet asukkaille mitään. Kun Venäjän valtio osti vuonna 1820 Lintulan hovileirin maineen tykistödepartementille, joka vastasi Siestarjoen asetehtaan toiminnasta. Kivennavan asukkaat saivat tämän jälkeen ottaa metsistä puita vain tehtaan erityisluvalla.

Vaikka metsänvartijoiksi palkattiin kasakoita oli kieltoa käytännössä mahdotonta valvoa. Talonpojat ottivat rakennuspuuta ja polttopuuta mitä tarvitsivat lupalappuja hakematta. Tarvepuut haettiin näin salaa, mutta mitään muuta arvoa eivät asukkaat kotikylän metsämailla ilmeisesti nähneet olevan.

Lahjoitusmaakeinottelu


Viipurin läänin lahjoitusmaatalonpoikien asema nousi Suomessa tärkeäksi kysymykseksi miltei heti kun Vanha Suomi oli liitetty suuriruhtinaskuntaan. Poliittinen keskustelu Viipurin läänin lahjoitusmaiden ongelmista oli pitkä ja muihin kysymyksiin kietoutuva, mutta johti lopulta päätökseen lahjoitusmaiden lunastamisesta Suomen valtiolle. Vuoden 1867 valtiopäivillä säädyt päättivät 12 miljoonan markan lainan ottamisesta lunastuksen käynnistämiseksi. Suurin osa valtion ja Viipurin läänin lahjoitusmaaisäntien välisistä kaupoista tehtiin vuosina 1875-1885.

Kivennavalla asia eteni verkkaisesti, koska siellä maat joutuivat keinottelun kohteeksi. Sotaministeri Miljutin tarjosi Kivennapaa senaatille vuonna 1870. Pitkien neuvotteluiden jälkeen senaatti hyväksyi kauppasumman vuonna 1874. Mutta sotaministeriö päättikin keisarin suostumuksella myydä Kivennavan ruhtinas Uhtomskille.

1877 ruhtinas Uhtomsk myi Kivennavan ja Raivolan ruukin valtioneuvos Neronoville, joka myi sen ranskalaiselle yhtiölle. Osasta Kivennapaa senaatti sai yhtiön hyväksymään tarjouksen vuonna 1879, mutta loppu pitäjää kulki pietarilaiselta pankkiirilta toiselle. Senaatti osti Winbergin pankkiriliikkeeltä lunastamattoman osan Kivennapaa vuonna 1882. Senaatti käytti Kivennavan lunastukseen noin kolme miljoonaa markkaa, mikä on suurin yksittäisestä lahjoitusmaasta maksettu kauppasumma.

Vasta nyt päästiin Kivennavalla siirtämään maita talonpoikien omistukseen. Pihlaisten kylässä isojako valmistui vuonna 1895, jonka jälkeen maat muuttuivat maaveron alaisiksi perintötiloiksi. Talonpojat maksoivat valtiolle vähitellen tilojensa ostosumman. Takaisinmaksuaikaa oli 38 vuotta.

Lunastusrahat saatiin metsämaista?


Tilojen lunastuslaina lienee ollut viljelijöiden peruste myydä metsämaitaan.  Olisi mielenkiintoista tietää, millä mietteillä seuraavalle sukupolvelle lohkottiin tilaa myöhemmin kun melkoinen osa tilan maista oli jo myyty suurmaanomistajalle.

Kaikki eivät Pihlaisissakaan metsämaitaan myyneet. Pekkolanmäellä Galkin sai kaupat tehtyä joka toisen isännän kanssa. He jotka myivät, myivät sitten useampiakin palstoja. Hennunmäellä joka kolmas isäntä kieltäytyi myymästä. Murtosenmäellä, Hovinmäessä ja Alaseppälässä metsämaata myytiin joka talosta.

Murtosenmäessä tosin Haukkalan perintötilan isäntä Ville Murtonen ei myynyt Galkinille. Hän myi kaksi metsäpalstaa Pietari Hakuliselle samoihin aikoihin kuin Galkin kierteli kauppoja tekemässä. Tämä onkin poikkeus Galkinin ostomonopolissa Pihlaisissa.

Maarekisteriä selaillessa näkee, että Pihlainen ei suinkaan ollut ainoa kylä, josta Galkin osteli maita talonpojilta. Näissä kauppa kävi myös ja ostajia oli liikkeellä muitakin. Yleensä palstatiloja ostivat venäläiset, mutta oli toki joukossa suomalaisiakin.

Mahtimies kahdessa pitäjässä

Muolaan kuntakokouksen esimies Ivan Galkin
vastaanotti kenraalikuvernööri Bobrikoffin Kyyrölässä
Ivan Galkinilla oli monta rautaa tulessa.  Kun Muolaan Telefoniyhtiö ja Kivennavan telefoniyhtiö perustettiin 1906 Ivan Galkin oli yhtiöiden nimenkirjoittajana ja yhtiöt myös perustettiin tehtailija Galkin konttorissa. 

Galkin toimi valtiopäivämiesten valitsijamiehenä ja kunnallisissa luottamustehtävissä. Monet kansakoulut toimivat Galkinin vuokrakiinteistöissä. 

Mahtimies siis sekä Muolaan että Kivennavan pitäjissä.

Kivennavan pitäjän paikallisia piirteitä ja tapahtumia on taltioitu kyläkirjoihin ja muistelmavihkosiin.  Paavo Kiuru esittelee Ivan Galkinin ja hänen poikansa Michael Galkinin Kivennapa-teoksessaan (s 110-112), mutta olisi mielenkiintoista lukea myös kylätasolle ulottuvaa historiankirjoitusta tämän kaltaisista aiheista. 

Kivennavan kylien historiaa ei ole vielä läheskään tyhjentävästi kerrottu.






26.3.2016

Kivennavan Kirjavaiset Kivennavalla


Pihlaisten kylä on sukuseuran puitteissa ollut aina erityisen huomion kohteena ja suku ajatellaan Pihlaisten kylän kautta. Pihlaisista on tehty kyläkirja ja pari muutakin muistelmateosta. Näissä Kirjavaisten suku on keskeinen, kuten Pihlaisissa on ollutkin. Vähälle huomiolle on jäänyt, että Kirjavaiset ovat pitäjässä olleet vahvasti läsnä myös muissa kylissä.

1600-luku

Tarkastelin Karjalan tietokannan henkilöhaun avulla kuinka laajasti Kirjavaiset Kivennavalle olivat asettuneet. 1600-luvulla sukunimeä näyttää olevan kuudessa kylässä ja nämä kertovatkin Kirjavaisten siirtymisen Uudeltakirkolta. Sipi Kirjavaisen pojat Matti ja Erkki tulivat Uudeltakirkolta Kurkelaan. Matti on myöhemmin tilallinen Karvalassa. Matin poika Heikki muutti Sikiälään ja Heikin pojat muuttivat ennen vuosisadan vaihdetta Pihlaisiin, yksi veljeksistä Pihlaisista Riihisyrjään. Veljesten setä Erkki muutti Kurkelasta Joutselkään.

Yllätys minulle on, että Kirjavaiset ovat lähes kärjessä vertailtaessa muiden sukunimien esiintymistä. 1600-luvulla kärjessä on Lempinen, sukunimeä löytää yhdeksästä kylästä. Susi, Iivonen ja Hämäläinen ovat seitsemässä kylässä.

1700-luku

1700-luvulla sukunimi Kirjavainen löytyy jo 28 kylässä. Ahjärvellä, Holttilassa, Ikolassa, Joutselässä, Kanalassa, Karvalassa, Kaukolempiälässä Kekrolassa, Korpikylässä, Kuokkalassa, Lintulassa, Lipolassa, Miettilässä, Pamppalassa, Pihlaisissa, Polviselässä, Puhtulassa, Raivolassa, Rantakylässä, Räikylässä, Saarenmaalla, Soppikylässä, Suurselkälässä, Tammiselässä, Terijoella, Vehmaisissa Voipialassa ja Vuottaalla.

Kaikki näissä kylissä asuneet eivät olleet Sipi Kirjavaisen jälkeläisiä. Esimerkiksi Pihlaisista kotoisin ollut ja Ahjärvelle Matti Motturin kanssa vuonna 1762 avioitunut Anna Kirjavainen oli alunperin Muolaan Kirjavaisia. Pariskunnan lapsia siirtyi Ahjärveltä Kurkelaan, Siiranmäelle ja Joutselkään.

1700-luvulla Lempinen on edelleen Kivennavalla levinnein sukunimi. Se esiintyy 29 kylässä. Huumonen on kolmanneksi yleisin, 25 kylää.

1800-luku

1800-luvulla Kirjavaisia oli 33 kylässä Kivennavalla: Ahjärvi, Haapala, Holttila, Ikola, Joutselkä, Kanala, Kaukolempiälä, Kauksamo, Kekrola, Kirkonkylä, Korpikylä, Kotselkä, Kuokkala, Kurkela, Liikola, Lipola, Miettilä, Pamppala, Pihlainen, Polviselkä, Puhtula, Raivola, Rantakylä, Riihisyrjä, Siiranmäki, Sikiälä, Soppikylä, Suurselkä, Terijoki, Tirttula, Vehmainen, Voipiala, Vuottaa. Kun henkikirjoissa Kivennavalle kirjattiin 40 kylää, niin neljä kylää viidestä on tuossa listassa.

Monet vanhat suvut Kivennavalla levittäytyivät lähes koko pitäjään. Tilallisina ei oltu monessakaan kylässä, mutta rengit ja piiat kulkivat. Vaimot haettiin enimmäkseen muualta kuin omasta kylästä, ainakin pienemmissä kylissä. Pitkään pitäjässä asuneet suvut olivat luonnollisesti esillä monessa kylässä.

1800-luvulla Kirjavaisen edelle menee yhä Lempinen ja lisäksi Suutari, kumpikin 37 kylässä.
Väestö on kasvanut ja sukunimien määrä Kivennavalla lähes kolminkertaistunut edelliseen vuosisataan verrattuna. Erityisesti vuosisadan loppupuolella väkiluvun ja sukunimien määrän kasvu kiihtyy Pietari-Hämeenlinna radan valmistuttua 1870.

Sukunimiä löytyy jo 3100, mutta vain parikymmentä prosenttia niistä esiintyy useammassa kuin kolmessa kylässä. Valtaosa tulijoista on Terijoelle ja Raivolan muuttaneita työläisiä ja käsityöammateissa toimivia uusia kivennappoisia. Syrjemmällä pienissä kylissä tulevat vastaan samat suvunimet kuin edelliselläkin vuosisadalla.

10.2.2016

Kurkistus pimeään

Kun sota Venäjää vastaan (1555-1557) ei luonnistunut kuningas Kustaan toivomalla tavalla, hän syytti vuonna 1556 tästä kaikkia muita kuin itseään. Erityisesti arvostelun kohteeksi joutuivat rajaseudulla asuvat suomalaiset, jotka olivat epäluotettavia eivätkä totelleet kuningastaan ja hänen sotapäälliköitään. Kuningas moitti rajan rahvasta, että se varusti omia sotajoukkoja ja valitsi omia päälliköitään. Se ryösti ja surmasi niin ystäviä kuin vihollisia.

Anarkistista porukkaa Kustaa Vaasan ajan rajaseudun kansa. Vai olivatko? Olivatko Kirjavaiset ryösteleviä hurjimuksia. Olivatko he olleet osallisina tapahtumissa, jotka saattoivat kuningas Kustaa Vaasan suuren ärtymyksen valtaan? Mitä tämä Kuninkaan lausunto voisi tarkoittaa?

Nyt puhutaan ajassa, josta tietoa rahvaasta on niukasti. Kivennavan Kirjavaisten kantaisä Sipi Kirjavainen ei ollut vielä syntynytkään. Tiedot ovat yleisellä tasolla, sukuun liittyvä pohdinta on haparointia pimeässä. Sopii hyvin esihistoriaan tutustumisen jatkoksi.

Vouti pääsee linnanherraksi


Sipin isä ja mahdollisesti isoisäkin ovat eläneet Kustaa Vaasan sodan aikoihin. Sipi Kirjavainen lienee syntynyt 1540-luvulla. Sipi mainitaan Uudenkirkon Kuuterselässä 1602 vapaana talonpoikana. Ehkä Sipin isäkin on asunut Kuuterselässä ja ilmeisesti hänelläkin ovat asiat olleet hyvin.

Kuuterselän asutus oli nuorta. Kymmenisen vuotta ennen Sipin syntymää Kivennavan vouti Anders Nilsson asutti Kuuterselkä nimiseen autiomaahan talonpoikia. Sipi Kirjavainen ei kuitenkaan ollut rälssitilallinen, vaan vapaa talonpoika ja ratsastaja. Mikä yhteys Kirjavaisilla oli Anders Nilssoniin?

Kustaa Vaasan sotaa pidetään Anders Nilssonin sytyttämänä. Kuningas erotti hänet voudin virasta omapäisen Inkerinmaalle suuntautuneen hyökkäyksen jälkeen, mutta tämä ei enää estänyt sodan syttymistä.

Myöhemmin Nilsson oli Eerik XIV:n sotapäällikkö sisällisodassa Juhana-herttuaa vastaan. Näin hän ansaitsi aatelisarvon, oli nyt Anders Nilsson Sabelfana ja sai nimityksen Viipurin linnanpäälliköksi. Hän oli myös suurin rälssitilojen omistaja Kivennavalla.

Jatkuvia ryöstöretkiä


Sipin syntyessä sota oli kytenyt rajan pinnassa jo vuosikymmenet. Pitkin Pähkinäsaaren rauhan rajaa tehtiin ryöstöretkiä puolin ja toisin ja kostettiin ryöstöretkiä uusilla retkillä. Rauhansopimuksissa raja oli määritelty kovin epämääräisesti. Ruotsilta puuttui haluja rajankäyntiin vanhojen dokumenttien pohjalta, koska Ruotsin puolen asutus oli leviämässä rajan pinnan erämaihin.

Rajakahakat ja mahdollinen sodanuhka olivat hankalia asioita sekä Ruotsille että Venäjälle, koska muuallakin oli molemmilla ongelmansa. Rajaselvittelyt olisivat välttämättömiä. Ruotsi pelasi kuitenkin aikaa. Rajankäynneistä sovittiin, mutta aika jätettiin myöhemmin sovittavaksi, eli asia haudattiin määräämättömäksi ajaksi. Kun aika sovittiin, niin sovittuna aikana ruotsalaiset yksinkertaisesti jättivät tulematta rajantarkistuskokoukseen. Osapuolet tekivät yhteisen tarkastuksen sijasta yksipuolisia rajankäyntejä hävitystäkin aiheuttaen, mikä ärsytti tietenkin vastapuolella.

Kuuterselkä oli Ruotsin puolella, sen omistuksesta ei ollut epäselvyyttä. Aivan vieressä oli kuitenkin Kivennavan Riitamaa, jossa käsitykset rajalinjauksesta erosivat. Juuri tämä rajaosuus oli vanhimmissa rajaluetteloissa kuvattu näennäisen yksiselitteisesti kulkemaan Siestarjokea pitkin, mutta Siestarjoki haarautuu yläjuoksulla kahtia. Kumpikin puoli luki rajaluetteloita omalla tavallaan. Riitamaahan kuuluivat osapuilleen seuraavat Kivennavan kylät: Rontu,Kanala, Kekrola, Seppälä, Lipola, Vehmainen, Soppikylä, Räikylä, Siiranmäki, Saarenmaa ja Vuottaa.

Kuningas virittää sodan


Ongelmat ja kahakat jatkuivat pitkin rajaa, Jääskessä varsinkin, mutta erityisesti Riitamaan tapahtumat lopulta sytyttivät sodan Ruotsin ja Venäjän välille. Anders Nilsson on nimetty lopullisen ylitsepääsemättömän konfliktin aiheuttajaksi, mutta aikapommin viritti Kustaa Vaasa lupaamalla vuonna 1553 kolmen vuoden vapautuksen kruunun veroista ja muista vaatimuksista niille, jotka asettuisivat Kivennavan Riitamaalle. Uudisasukkaat olisivat kuninkaan erityisessä suojeluksessa ja hän puolustaisi heitä kaikkea vääryyttä ja väkivaltaa vastaan. Aikaisemmat asumukset ja viljelmät oli sieltä poltettu venäläisten hyökkäyksissä.

Venäläisten mielestä Riitamaa kuului heille ja niinpä he loppuvuodesta 1553 hyökkäsivät ja polttivat viljasadon. Asutuksen he jättivät hävittämättä. Suomalaiset talonpojat kostivat hyökkäyksen välittömästi. Seuraavana vuonna Putjanin ruhtinasperhe kokosi inkeriläisistä talonpojista joukon kostamaan suomalaisten tihutyöt. Nyt poltettiin Riitamaalla jo asumuksiakin. Tämän jälkeen Anders Nilsson hyökkäsi pajareiden kartanoihin. Sota ei tuon jälkeen ollut enää vältettävissä, vaikka kuningas erottikin Anders Nilssonin Kivennavan voudin tehtävästä hyökkäyksen vuoksi.

Vuosikymmeniä pitkin rajaa jatkuneet kahakat eivät kaikki olleet seudun talonpoikien spontaaneja ryöstöretkiä. Talonpoikien syyksi ne vieritettiin, kun diplomatian keinoin asioita jälkeenpäin selviteltiin, mutta usein hyökkäysten organisoijina olivat Venäjän Karjalan pajarit ja Ruotsin puolen voudit ja jopa Viipurin linnanpäällikkö.

Rajaseudulla oli myös vanhat toimintatavat ja rajarauhan ylläpitoperinteet. Rajan yli kuljettiin ja muutettiin. Asukkaiden sukulaisuhteet olleet rajan ylittäviä. Voudintileissä on usein merkintöjä talonpoikien karkaamisesta Venäjän puolelle. Kokoontuvista sotajoukoistakin ilmoiteltiin vastapuolelle, jotta siellä tietäisivät kätkeä omaisuutensa ja paeta piilopirtteihin metsien kätköihin.

Rajan rauhattomuus ja jatkuvat ryöstöretket tarvitsevat selityksen. Selitys voisi olla talonpoikien sietämättömässä verotuksessa ja erityisesti verotuksen rakenteessa. Verotuksen pohjarakenne oli jako neljänneskuntiin, jotka jakautuivat nautakuntiin. Vero perittiin muilta nautakuntaan kuuluvilta taloilta, jos yksi nautakunnan talo ei pystynyt verojaan maksamaan.

Kruunu sai näin varmistettua verotuoton verovelvollisuuksiaan uppiniskaisesti karttavilta talonpojilta. Neljänneskuntajaossa, eikä siihen liittyvässä nautakuntajaossa ei ole ollut mitään maantieteellistä jaottelua. Taloja on nautakunnassa sieltä täältä jopa eri pitäjistä. Kuuterselän kanssa samaan nautakuntaan kuuluivat vuonna 1559 Harju, Hännilä, Ino, Liikola, Huotarila, Kapala, Huumola, Kuivajärvi, Vepsä, Neuvola, Kirjavala, Jokela, Terijoki ja Hötsölä.

Pakottiko verotus ryöstöretkiin?


Kruunun verotulot olivat vain teoriassa turvatut, järjestelmään sisältyi paljon ongelma, mistä vähäisin ei ollut tilojen autioituminen. Neljänneskuntajaosta luovuttiin Sipi Kirjavaisen syntymän aikoihin, nautakuntajako säilyy 1600-luvun alkupuolelle.

Jos veroja ei nautakunta tai neljänneskuntakaan pystynyt suorittamaan niin mikä eteen? Helpoin keino selvitä pälkähästä oli ilmeisesti hakea veronmaksukykyä yksissä tuumin rajan takaa. Mitä tulee rajan asukkaiden omiin sotajoukkoihin ja päälliköihin, niin syyn näihin kuningas olisi löytänyt peiliin vilkaisemalla.

Sipi Kirjavainen oli ratsastaja ja vapaa talonpoika Uudenkirkon Kuuterselässä. Hän otti haltuunsa myös tilan Kivennavan Kurkelasta. Ei siis mikään tyhjätasku. Oliko Sipin isä hakenut omaisuuden ryöstöretkiltään Inkerinmaalta?

Tuon ajan kuvaukset kirjallisuudessa rajan oloista ja rajan kiroista antavat usein hieman harhaanjohtavia mielikuvia. Etenkin jos on tyydytty vain kertomaan miten venäläiset Kivennavalle taas hyökkäsivät ja missä kylät autioituivat. Väestölle jää passiivisen uhrin osa, joka pakenee piilopirtteihinsä. Hengissä selvinneet rakentavat poltetut asumuksensa uudelleen ja jatkavat elämäänsä miten pystyvät.

Tuossa ei taida olla koko totuus. Kun vuonna 1555 Joutselässä neljänsadan paikallisen, lähikylistä kootun talonpojan joukko sai kymmenen kertaa suuremman vihollisjoukon paniikissa pakenemaan, niin ei tuota joukkoa tyhjästä koottu. Eivät he mitä tahansa kaskenraatajia olleet. Kokeneita taistelijoita heidän on täytynyt olla. 











21.1.2016

Muinaisuutemme jäljillä

Arkeologia ei ole minua koskaan varsinaisesti kiinnostanut. Johtuu varmaan siitä, että, sen tarjoaman tiedon kiinnittäminen muuhun tietoon on tuntunut hankalalta. Joku löytää jotain maasta. Löydöksen ikä ja käyttötarkoitus arvioidaan ja esine museoidaan muiden samanlaisten löydösten joukkoon. Aspestikeramiikkaa, nuorakeramiikkaa vai kamparemiikkaa?

Mitä nämä ruukunpalaset kertovat? Historiassa on sentään selkeät kirjalliset alkuperäislähteet ja niiden tulkinta. Mitä varsinaista tietoa niiden rinnalla luulöydöt tai asuinpainanteet tuhansien vuosien takaa jakavat?

Kiinnostavammaksi esihistoria muuttui luettuani juuri ilmestyneen kirjan. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle julkaistiin vuoden vaihteen tienoilla. Se on kattava esitys uusimmasta tutkimustiedosta. Se on monella tavalla mielenkiintoinen lukukokemus.  Vie suomalaisuuden juurille.

Mielenkiintoista sekin, että kirja ulottuu kivikaudelta aina keskiajalle, josta jo on runsaasti kirjallista aineistoa. Lisäksi tekijät esittelevät tutkimuslöydökset myös luovutetun Karjalan alueelta.

Nopeaa väestönkasvua

Kirja ulottaa tarkastelunsa siis 1500-luvun puoliväliin asti. Tuolloin kiinteä kylämäinen asutus oli keskittynyt Suomessa rannikkoseudulle Suomenlahdelle ja Pohjanlahdelle, sekä Laatokan rantamaille. Karjalankannas oli tuolloin selkeämmin jo kyläasutuksen piirissä kuin muu Sisäsuomi. Muualla Suomessa sisämaat olivat vain paikoitellen kiinteän asutuksen piirissä.

Tuolta ajalta ovat myös ensimmäiset tarkat arviot Suomen väkimäärästä. Suomen alueella oli noin 35000 taloa ja niissä keskimäärin 6-10 asukasta. Suomen väkiluku oli siis noin 300 000.

Kivennavalla oli nelisensataa asuttua taloa eli kolmisentuhatta asukasta.

Väestönkasvu oli ollut nopeaa rautakaudelta keskiajalle. Keskiajan alun väestönmääriä on vaikeampi todentaa, mutta asukkaita Suomessa oli 1100-luvulla vain muutamia kymmeniä tuhansia. Korkeintaan 50 000.

Ruotsalaiset ulottivat tuolloin valtansa Suomenlahden itäosiin. Karjalan rahvaan yhteydet olivat rakentuneet Novgorodin suuntaan, kun Ruotsi työntyi sotajoukkoineen itään.  Viipurin linna rakennettiin 1290 ja vuonna 1300 ruotsalaiset rakensivat sillanpääasemaksi Maankruunun linnan Nevanjoen suuhun. Tosin tämä varustus ei pystynyt pitämään puoliaan talven yli. Novgorodilaiset ja karjalaiset surmasivat koko varusväen ja polttivat linnan.

Pähkinäsaaren rauha 1323 vakiinnutti lopulta Ruotsin ja Novgorodin valtapiirien rajat ja jakoi Kannaksen pitkittäin kahtia. Eteläpuoli Ruotsille ja Pohjoispuoli Novgorodille.

Kannas etupäässä asumattomana

Esihistoriallinen tutkimus on vähän samassa asemassa kuin geneettinen sukututkimus. Kumpikin haparoi eteenpäin ilman kirjallisten lähteiden tuomaa valaistusta. Ruotsin vallan alku Karjalassa on ikään kuin vedenjakaja esihistorian ja historiallisen ajan välissä. Ollaan vielä  väestökirjanpidon dokumenttien ulottumattomissa. Muita kirjallisia lähteitä on jo, mutta kovin niukasti.

Varhaisempaan aikaan mentäessä Karjalan kannas oli erämaata. Suomalaisasutus oli keskittynyt Karjalassa Laatokan luoteisrannikolle ja Etelä-Saimaan rannoille. Muualla asutuksen jäänteet ovat yksittäislöytöjä. Eivät anna todisteita kiinteästä asutuksesta.

Tarkemmin sanoen Itä-Kannaksen löydöt keskittyvät Suvanto-järven ympärille Sakkolaan ja Metsäpirttiin, Vuoksen alajuoksulle Räisälään, Kaukolaan ja Käkisalmeen, Laatokan varsinaiselle luoteisrannikolle Hiitolaan ja Kurkijoelle ja pohjoisemmaksi Sortavalaan. Erillinen astuskeskittymä oli lisäksi Laatokan koillisrannikolla Salmissa. Kaikki nämä luetellut alueet jäivät Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Novgorodille. Rauhansopimuksen jälkeen asutus vahvistui etelämpänä Kannaksella.

Paikkakunnat ovat ilmoitettujen esi-isien asuinalueita.

Kertooko perimä jo asuinpaikan?

Nyt tulee houkutus arvioida tämän tiedon pohjalta todennäköisyyksiä Kirjavaisten alkuperästä.  Vieressä on kartta Y-DNA testini 'etäserkkuosumista' 37-markkerin tasolla.

Yhden geneettisen askeleen päässä oranssina täplänä kartalla on tuttu sukulaismies, kirkonkirjoissa kahdeksannen polven etäserkkuni.

Yhteinen esi-isämme on kirkonkirjoissa Tuomas Matinpoika Kirjavainen (1724-1778). Hänen isoisänsä Tuomas Heikinpoika Kirjavainen (1650-1720) tuli Pihlaisten kylään. Tuomas Heikinpojan isoisänsä Heikki Matinpoika Kirjavainen (1610-1970) tuli Kivennavan pitäjään Uudeltakirkolta. Hänen isoisäänsä Sipi Kirjavaiseen (1570-1637) kirjalliset jäljet sitten päättyvätkin. Mistä tulivat Kirjavaiset Uudellekirkolle ja milloin?

Toinen oranssi täplä sijoittuu Saimaan rannalle. Genettinen etäisyys on sama, mutta sukulaisuus on silti kaukaisempi. Tuon näytteen antaja on sijoittanut kaukaisimman tiedossaan olevan esi-isänsä vuonna 1905 syntyneen Sulo Viron Taipalsaareen. Minä ja Sulo Viron jälkeläinen olemme melko lähellä sukuhistorioissamme, mutta välissä on silti pitkä matka pimeää. 

Toinen mahdollinen suunta

Hyvin lähellä geneettisesti on myös Pyhäjärvellä 1600-luvulla asuneen Heikki Yrjönpoika Pärssisen jälkeläinen. Keltainen täppä tarkoittaa kahta geneettistä poikkeamaa 37-markkerin tasolla. 67-markkerin tasolla Viro ja Pärssinen ovat yhtä kaukana geneettisesti.

Pärssisten sukuseurassa arvellaan, että suku olisi tullut Pyhäjärven Kahvenitsan kylään Muolaan Pärssilästä.  Mikko Pärssinen karkasi tilaltaan Muolaasta ja on todennäköisesti sama Mikko Pärssinen, joka asettui asumaan Pyhäjärvelle samoihin aikoihin.

Näiden varhaisempien arkeologisten asutustietojen perusteella Mikko Pärssinen on voinut olla Ruotsin kruunun verotaakkaan tuskastunut paluumuuttaja. Juuret alunperinkin Laatokan rantamilla.

Harmi, ettei Viron suvussa sukuselvitys ulotu yhtä kauas kuin Pärssisillä. Etelä-Saimaan alueen merkittävin asutuskeskittymä on Mikkelissä ja sillä on selvä jatkuvuus viikinki- ja ristiretkiajan yli keskiajalle. Tuolle seudulle kiinnittyminen 1600-luvulla antaisi jo jotain tietoa esi-isien liikkeistä.

Saimaan rannalta vai Laatokan rannalta? Kumpi on ollut Kirjavaisten tulosuunta Uudellekirkolle ja Kivennavalle? Laatokan pohjoisrannalla asuivat Suistamon Pyörittäjän Kirjavaiset, mutta tietoa geneettisestä yhteydestämme ei nyt vielä ole. Parikkalassa nykyisen rajan pinnassa on Kirjavalan kylä, mutta ei tietoa liittyykö kylän nimi Kirjavaisiin. Uudenkirkon Kirjavalan kylässä asui sen sijaan paljonkin Kirjavaisia. Missä ja milloin tuo sukunimi on otettu? Mielenkiintoinen palapeli, josta puuttuu muutama arvoitukset ratkaiseva pala.

Muinaisuutemme jäljet antaa aiheen olettaa, että väki on aikojen saatossa kulkenut edes takaisin Saimaan rantojen ja Laatokan rantojen väliä.


Asutus Saimaalla ja Laatokalla

Kun mennään vielä syvemmälle esi-historiaan tullaan kolmentuhannen vuoden taakse hyvin pienten yhteisöjen aikaan. Kaskiviljely jo hallittiin, mutta metsästys ja keräily olivat tärkeämmät ravinnonlähteinä. Varsinaista kyläasutusta ei ollut. Karjalankannaksella Räisälän Kalmistomäki on tältä ajalta kiinnostava asuinlöydös. Saimaan vesistöalueen laajin varhaismetallikautinen asuinpaikka on Joensuun Varaslammilla.

Varhaismetallikaudella Karjalankannas ja Laatokan Karjala olivat hyvin harvaan asuttuja ja todennäköisesti usein pitkiä aikoja ilman asutusta. Tärkeimpiä asuinpaikkoja olivat Kaukolan Riukjärvi, Räisälän Kalmistonmäki ja Kurkijoen Kuuppala.

Saimaan ja Laatokan välinen vesiyhteys tarkoittaa myös, että alueiden yhteisöt ja elämäntavat muistuttivat toisiaan. Saimaan alueella tunnetaan yli 50 varhaismetallikautista asuinpaikkaa. Toimeentulo nojasi metsästykseen ja kalastukseen ja kaskiviljelyäkin jonkin verran harrastettiin. Karjaa ei ollut kuin joskus paikoin aivan ajanjakson loppupuolella.

Juuret Karjalassa kivikaudelta

Vielä syvemmälle esi-historiaan sukeltaminen kertoo asutuksen leviämisestä Suomen alueelle. Tulijoita oli idästä, kaakosta ja etelästä. Asumukset eivät tuolloin olleet kiinteitä vaan kevytrakenteisia. Pyynti tapahtui mukana kannettavilla välineillä. Kivikausi oli jatkuvien muutosten aikaa. Alueiden ja aikojen kulttuurikuvat poikkeavat selvästi toisistaan. Ilmasto oli lämmin.

Geneettinen perimämme kertoo, että haploryhmä N1C1 syntyi Etelä-Siperiassa noin 10000 vuotta sitten. Se levisi Pohjois-Eurooppaan 6000 vuotta sitten. N1C1 ryhmän leviämiseen liitetään kampakeraaminen kulttuuri. Se alkoi Suomessa kivikauden keskivaiheilla 4000 vuotta sitten. Ruukunsirpaleiden kuviot kertovat siis jotain. Esi-isät tulivat idästä nelisen tuhatta vuotta sitten todennäköisesti Laatokan rantamille.

Missä sitten esikirjavaiset asuivatkaan, ja milloin he Suomeen tulivat, niin isälinjan haploryhmämme kertoo että Suomeen he ovat tulleet idästä.  Siperian mammutinmetsästäjiä olivat.

Kivikaudella väestö Suomessa kasvoi. Yhteisöt olivat kivikaudella suurempia kuin myöhemmin varhaismetallikaudella. Laatokan Karjalassa  saattoi suurimmissa keskuskylissä olla lähes kymmenen asumusta, mutta ne pienenivät kauden myöhäisvaiheessa yhden tai kahden asumuksen asuinpaikoiksi. Eläimistö hyödynnettiin monipuolisesti ravinnoksi. Syksyn yhteispyynnin aikana kokoonnuttiin ja solmittiin myös avioliittoja. Ilman yhteispyynnin tarjoamaa kokoontumismahdollisuutta pienet yhteisöt olisivatkin kuolleet sukupuuttoon.

Karjalankannaksen Räisälän Juoksemajärvellä on vuonna 2003 tutkittu asumuspainanne, joka on ajoitettu varhaiseen kampakeraamiseen aikaan. Nurkista pyöristetyn asumuksen pinta-ala on ollut noin 24 neliömetriä. Siellä on asuttu ympäri vuoden ja se on kuulunut viiden, rannansuuntaisesti rivissä olleen asumuksen muodostamaan keskusasuinpaikkaan.

Eniten tuon ajan asumuksien jäännöksiä on löydetty Pohjanlahden rannikolta, muinaisten Saimaan ja Päijänteen rannoilta, Laatokalta sekä Suomenlahden pohjukasta.

Nykyväestössä N1C1 haploryhmällä on merkittävä keskittymä Suomessa ja erityisesti Itä-Suomessa se on väestössä enemmistönä. Tuossa vieressä olevasta karttakuvasta voi suurinpiirtein nähdäkin mistä esikirjavaiset ovat Suomeen joskus nelisen tuhatta vuotta sitten siirtyneet.