Kaksi kuvausta savupirteistä

Nykyisin kerrostalossa lämmönsäätelyksi riittää patteriventtiilin pyörittäminen. Pientalossa asuva voi valita erilaisista  lämmitysvaihtoehdoista ja halutessaan omaksua aktiivisen roolin talon lämmön tuottamisessa, mutta kummankin on nykyaikana vaikea eläytyä siihen, miten savutupa pidettiin asumiskelpoisena. Savutupien aika ei kuitenkaan ole kaukana. Ne olivat Karjalankannaksella yleisin asumismuoto vielä 1800-luvulla.

Samuli Paulaharju vertasi savupirttiä savusaunaan

Samuli Paulaharjun matkakertomus 1910-luvulla Karjalan savupirtteihin alkaa tämän asumismuodon vertaamisella savusaunaan. Savusaunan lämmitys taitaa olla tapahtuma, jossa nykysuomalainen voi saada jonkinlaisen mielikuvan sisäänlämpiävän asumuksen eli savupirtin ominaisuuksista.

Niin sanottu sisäänlämpiäminen on kummassakin yhteinen ominaisuus. Saunassa ladotaan kiukaan tulipesän täyteen pitkiä halkoja, sytytetään tuli, avataan ikkunan ja katon rajassa oleva räppänä. Sisälle ei ole enää asiaa, ennen kuin pesällinen on palanut. Kun hiillos on möyhitty voidaan sulkea räppänän ja muut luukut. Tuon jälkeen odotellaan pitkän rupeaman ennen kuin sauna on siintynyt kylpykuntoon. Löyly on erilainen ja pehmeämpi kuin muissa saunoissa. Savusaunan tuhti katkeranmakea aromi jysähtää sieraimiin ja hivelee kitalakea.

Saunanlauteet eivät kuitenkaan savupirtistä käsitystä anna, vaikka saunanakin savupirttiä käytettiin. Oleellinen ero on, että savutupa oli asuinkäytössä myös lämmitettäessä. Samuli Paulaharjun kuvaus lienee hyvin yleistettävissä 1800-luvun Karjalankannakselle.

Suurimpien savutupien seinät olivat pituudeltaan yli yhdeksän metriä ja laen korkeus lattiasta oli joskus nelisen metriä, ylikin. Juhallisen komea on tämmöinen suurpirtti, ja miellyttävä, savulta tuoksahtava korpilämmin sieltä sisään astujaa ystävällisesti hivellen toivottaa tervetulleeksi. Mustana kiiluu karstainen kaartolaki, nokisena paistaa seinäin yläosa, mutta alapuoli savurajaa myöten on hiekkapesulla hangattu puhtaaksi. Nurkassa on tavattoman jyhkeä savukiuas, jonka alaosa on hirsistä salvettu, kuve laudoilla lujitettu, kolkassa paksu patvinen patsas, sivulla leveä kiukaanpenkki, kolpitsa, jota käytetään makuulavana, taikka kiuaskaappi, kosino, myös haluttu loikomasija. Leveät penkit ympäri seiniä ja perällä pitkä pirtin pöytä raheineen ja lean alla sen seitsemät orret. Oven yllä on vahvat halko- ja jalsorret, peräpuolessa paksu peräorsi: kiukaan patsaasta seiniin on patsasorret, karsinan puolella päreorret. On vielä pienempiä orsia ja vartaita, vaateorret ja kinnasorret, tupakkaorret, vieläpä heinä- ja joskus viljaorretkin. kaikki talossa tarpeelliset. Ja kaiken yllä kaartuu korkea kumulaki vankkojen pyöreitten kurkiasten kannattamana.

Kun kiukaan tavaton tulipätsi kirkkaana leiskuu ja suun täysin puhaltaa savua on koko pirtinlaki paksun harmaan sauhun peitossa. Kuin läpinäkymätön pilvi häilyy haiku päiden yläpuolella, mutta alempana on aivan savuton ilma. Sitä myöten kuin haiku pursuaa pirttiin se etsii tiensä ulos laessa olevan reppänän sekä suoraan ylös kohoavan lakeistorven kautta. Paksuna puskeutuu savu torveen ja siitä tupruilee taivaalle. Jos torvi ei toisilla ilmoilla oikein halua vetää longahutetaan pirtin ovea, jolloin ulkoa työntyvä viileämpi ilma antaa vedolle vauhtia. Mutta kun pirtti on lämmennyt ja haiku haihtunut pönkitetään lakeisluukku kiinni.

Ahti Rytkönen Savupirttien kansaa 1931

Vahvaa kerrontaa on myös Ahti Rytkösen vuonna 1931 ilmestyneessä kirjassa ‘Savupirttien kansaa’. Rytkönen todistaa, että "korkeissa hyvin tehdyissä tuvissa lattian levveinen ja lehen kevveinen" savu leijaili niin korkealla, että ihmiset voivat kävellä suorina ilman, että "silmiä rupeaa kirpeloimaan, härpelöimään".

Rytkönen kuvaa pirtin lämmitystä

Ennen aikaan olivat halot, joilla savupirtin uuni lämmitettiin, kyynärän pituisia. Nykyjään sinne työnnetään metrisiä puita. Sytytyään tuli kulkee tulikerran alitse uunin peruksille, kääntyy sieltä ryöriin ja tulee lopuksi ulos uunin rinnassa olevasta hornista eli hormista. Jos se rupeaa siitä liiallisesti pulppuamaan pienennetään reikää hornikivellä. Milloin taas pesän suu liian pitkällä kielellä rupeaa otsaansa nuolemaan saattavat uunilla olevat halot syttyä palamaan. Sen vaaran torjumiseksi nostetaan liedestä poroa uunin kielelle ja orsilta otetaan leveä päre, jolla lämpytetään niin, että tuhka lentää ilmaan ja sokaisee tulen. Lieskaaminen tukehdutetaan myös siten, että sytytetään lieteen vastavalkeaksi päreistä tehty ristikko.

Savun käyttäytymisestä:

Tulen syttyessä tuprahtaa uunista sakein ökä. Kun puut räiskyvät yhtenä tulimerenä käy savun tulo pienemmäksi. Ensimmäinen savu asettuu harjasorren kohdalle, sieltä se leviää joka suunnalle. Sen liikunta muistuttaa jyrkkärantaiseessa salmessa harvakseen kumpailevaa lainetta. Kun aaltoileva savujuormu kohtaa seinän, kääntyy se pehmeästi takaisin ja lähtee häilymään päin vastakkaista seinää Ilmanhenki, mikä tavoittaa sen matkanvarrella, kiertää sen mielellään visapuun kiehkeä muistuttavaksi syhermäksi. Uunin alkaessa hiilestyä savu ohenee hienoiksi hönkäleiksi; horni tukitaan, ovi suletaan ja lakeista työnnetään kangella pienemmäksi. Hetken perästä tupa on raitis; savupirtissä vallitsee jälleen hyvänmakuinen murea lämmin, minkä suloisuudesta uloslämpiävien huoneiden asukkailla ei ole aavistusta.

Sekä Rytkönen että Paulaharju antavat myös toisenlaisen, tylymmän kuvan savupirtistä. Rytkönen kertoo vähemmän vauraan talon tuvanlämmityksestä näin:

Köyhissä maahan kaatuvissa mökin tönöissä savu pakkautuu lattian rakoihin asti. Sisällä olijat herkeävät umpikorviin; panevat vaatetta korvilleen ja painautuvat pitkälleen lattialle. Pikkulapset tirkua hökivät, vesi juoksee niiden silmistä. Vaikka lakeistorven alapäässä oleva luukku, lakeinen, on selkosen selällään, ei se jaksa kyllin nopeasti savua niellä. Oven täytyy olla auki. Talvisaikaan kutsumaton vieras pakkanen livahtaa silloin sisään ja etsii kehenkä saisi satuttaa kuumeen ja rintapistoksen. Lakeistorvi vetää hurottaa niin ahneesti, että akat saavat neuloa kivekset hameihinsa, jottei heiltä nouse helmat korviin, kun he kulkevat lakeisen alitse.

Samuli Paulaharjun kuvaus elämisen ehdoista kaskimailla on vielä synkempi:

Mökki on pyöreistä puista vain kömpelösti kyhätty, kelleskattoinen, epätasanurkkainen pöksä. Karkea maakivinen kiuas oviloukossa työntää haikujansa sisään, leveä makuulava on kiukaan ja peräseinän välissä ja makuulavan alla paljas 'perämaa', katossa reppänä ja seinässä pikkuruinen nokinen ikkuna. Eläjinä on pirtissä työn uuvuttama raataja-pari sekä joukko kuihtuneita lapsia. Köyhältä ja kovin vähän turvaa antavalta näyttää pirtti, ankaralta musta metsä, kovalta kantoinen kivikkoaho, milteipä toivottomalta raatajien taistelu armotonta korpea vastaan. Tokko ikimaailmassa tämä kuihtunut ihmisvoima jaksaa repiä valoisampaa aukkoa tähän hiidenkorpeen? Suostuuko tuo kivikko ja kannokko milloinkaan tuottamaan teräisää viljaa, joka antaisi voimaa raatajalle niin että hän jaksaisi kohota parempiin pirtteihin?

Näiden kahden kuvauksen kaltaisessa elämässä tai niiden välimaastossa siis liikutaan kun hahmotellaan asumisen muotoja kaskiviljelyn aikaan. Kaskiviljelyyn kuului siirtyminen paikasta toiseen. Olivatko tuolloin asumukset useinkaan kovin kummoisia? Elämisen ehdot olivat karut, oltiin vuodentulon armoilla. Rahvaan elämää rasittivat ja tekivät epävarmoiksi monet asiat. Talonpoika oli puristettu veroilla usein ahtaalle, rajaseudun asukkailla olivat lisäksi rajankirot vaivanaan. Tähän kun vielä lisää karjalaisen kaskitalouden suurperheet, veljekset perheineen samassa tuvassa, loiset ja muu kaskitalouden työväki, usein kotieläimiäkin ja luteita... Mutta mene tiedä, asuminen savupirtissä on voinut olla hyvinkin leppoista, ainakin ajoittain.

Hyönteispopulaatiosta savupirteissä Rytkönen kirjoittaa mielenkiintoisesti. Savupirttejä käytettiin moneen ja tuvan orsilla saatettiin kuivata myös heinät. Eikä vain orsilla, vaan tuvan lattiakin peittyi heinäntekoaikaan. Niin kauan kuin heinäntekoa kesti ei tupa saanut olla heinättömänä. Tästä oli seurauksena heinäsirkkojen siirtyminen tuvan asujaimistoksi.

Siellä ne saivat suurusta syödäkseen, joutuivat asumaan pimeihin, mutta kuitenkin lämpimiin kivenkoloihin ja seinänsaumoihin. Seurauksena siitä kaikesta oli, että ne unohtivat sirinänsä ja omaksuivat sen tilalle uuden laulutahdin ja sävelen.

Kun tupasirkkojen ilonpito nousi ylimmilleen kerrotaan niiden laulaneen niin hartaasti, etteivät pirtin asukkaat saaneet nukkumarauhaa. Lihavat sirkan rotsikat milloin paksahtelivat makuumiesten kasvoihin, milloin taas niitä syötäessä ropsahteli piimävelliin tai rokkaan.

Paljon useammin kuin sirkka sotkeutui ruokaan russakka, nopealiikkeinen ja pitkäviiksinen savupirtin kiertelijä. Pöydänjalkojen ympäri käärittiin karvaiset jäniksennahkasuikaleet estämään russakoiden pöydälle pääsyä, mutta astioiden mukana ne kuitenkin pääsivät siihen ja joutuivat siitä helposti rusinain tavoin taikinaan. Kaikista ilkeimmän näköinen tämä elävä oli maidossa, kahvissa sitä ei aina huomannut.

Nykyaikana russakka elelee savupirtissä samaan tapaan kuin ennenkin. Ellei se häärää ruokien ja juomien kimpussa on se kiusaamassa kätkyessä nukkuvaa lasta.  Torakasta, joka oli kuin iso musta russakka, kerrotaan kansan suussa, että se oli yleinen Ruotsin aikana. Kun Suomi liittyi Venäjään sai 'Ruotin torakka' väistyä 'ryssän russakan' tieltä. Nykyjään torakkaa ei näe savupirteissä eikä uloslämpiävissä huoneissa.

 Kaukana on tuo elämänmuoto nykyajasta. Eikä sitä taida kukaan kaipailla. Tosin joskus kannattaa käydä istumassa savusaunan lauteilla, vaikka se ei savupirtti olekaan. Russakoita ei ole, mutta murea lämpö odottaa.

Savusaunan valmistuminen kylpykuntoon vie aikaa ja sitä lämmittäessä voi ajatella vaikka entisajan asumismuotoja