Kantaisän kasvuvuodet

Suvun kantaisästä on vähän tietoja. Ratsumies hän oli, rälssitilallinen Uudellakirkolla ja vanhoilla päivillään hänelle merkittiin tila myös Kivennavalla. Anssi Mäkisen väitöskirjassa häntä ei mainita, Uudenkirkon pitäjäkin on sivuosassa. Mäkisen tutkimuksen kautta saa silti aavistuksen minkälaista lapsuutta ja nuoruutta Sipi Kirjavaisella Uudenkirkon pitäjässä eli. Sipi syntyi sodan jalkoihin.

Kivennavalla oli kohtalona olla rajapitäjä Ruotsin ja Venäjän rajalla oli raja vedetty sitten pitkittäin tai poikittain Karjalankannakselle. Nämä rajan kirot alkoivat Karjalassa jo varhain, viimeistään 1100-luvulla. Varsinaisesta rajasta ei aina ollut tarkkaa tietoa. Hallitsijat näkivät mielellään alamaisensa asuttavan alueita myös rajan ylitse. Kanssakäyminen oli ajoittain rauhanomaistakin, mutta yleensä sodat ja ryöstöretket olivat lähes jatkuvia. Ruotsin valta laajeni lännestä. Idästä levittäytyi Novgorod, myöhemmin Moskova ja Venäjä. 1400- ja 1500-luvuilla sodat olivat vielä lyhyitä, korkeintaan muutaman vuoden mittaisia.

Vuonna 1570 leimahti sota, jota oli kestävä 25-vuotta. Kantaisä Sipi Kirjavainen (1570-1637) on syntynyt tuon sodan syttymisen aikoihin. Tarkka syntymävuosi ei ole varmistettavissa. Sipin syntymän aikoihin alkaneen sodan vaikutuksista alueen asutuskehitykseen on tutkimus Linnaleirit ja vainovalkeat. Viipurin läänin asutus kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa. Anssi Mäkinen 2002. Se näyttää antavan hyvän kurkistusikkunan Karjalankannakselle 1500-luvun loppupuolelle.

Sipi maakirjoissa ja muissa lähteissä

Tiedot Sipistä pohjautuvat etupäässä maakirjoihin. Niissä Sipi on talonpoika Uudenkirkon Kuuterselällä. Hän esiintyy voudintileissä vuonna 1602 kuuluen rälssiin. 1620-luvulla mainitaan Kuuterselän rälssitalonpoikien yhteydessä ensimmäisenä Sipi Kirjavainen (Sigfredt Kiriawain).Vuoden 1638 henkikirjassa mainitaan myös hänen vaimonsa Seikka (Seicka). Tämä on toistaiseksi ainoa lähde, jossa on löydetty Sipin vaimon nimi.

Sipi Kirjavainen mainitaan myös Kivennavan maakirjoissa  vuonna 1636 Kurkelassa. Hän on saanut hallintaansa tilan. Sipi mainitaan kuitenkin myös vuoden 1637 kymmenysveroluettelossa Kuuterselällä. Sipi ei todennäköisesti ole asunut Kivennavan Kurkelassa, vaan sinne muutti hänen poikansa Matti, josta tuli nimismies ja valtiopäivämies.

Sipin syntymän aikoihin syttynyt sota oli yhden sukupolven mittainen, isältä pojille kestänyt sota. Kolme Sipin pojista. Tuomas, Heikki ja Matti  syntyivät 1590-luvulla,  neljäs poika Erkki 1600-luvun alussa. Varmaa syntymävuotta ei heillekään ole  tiedossa.

Hyökkäykset aiheuttivat jo sodan alussa laajaa tuhoa.

Säilyneitä tiloja oli Kivennavalla alle kolmasosa (28%), 

Uudellakirkolla säilyneitä oli lähes puolet (46%). 

Kokonaan autioita, joista asukkaat ehkä surmattu, oli

kummassakin sodan ensimmäisenä vuotena alle 20%.

Sodan hinta rahvaalle

Anssi Mäkisen väitöskirja ei kohdistu suoranaisesti Kivennapaan tai Uudellekirkolle, kihlakunnan alueella lähempi tarkastelu on muualla, tutkimusalueeseen nämä pitäjät kuitenkin kuuluvat.

Mäkinen mukaan laaja hävitys heti sodan alussa tekee  nyt tuhojen tulkinnasta hankalan. Voudeille ja kirjureille tuotti maakirjojen laadinta ongelmia, koska valmista kaavaa hävitysten merkitsemiselle ei ollut.

Nautakuntaotosten kautta Mäkinen osoittaa, että vuosina 1571 ja 1572 poltetuista taloista suurin osa selviää vielä veronmaksukykyisiksi. Tilat eivät autioituneet lähivuosinakaan. Sen sijaan autioiksi merkityt talot myös pysyvät autioina. Ilmeisesti kyseiset tilat ovat myös jääneet asumattomiksi, kun taas poltetut mutta seuraavana vuonna veroja maksaneiden tilojen väki on ehtinyt piiloutua ennen vihollisen tuloa.

Tsaarin tavoitteena ei ollut alueen valtaus vaan pelkästään mahdollisimman laajan ja suuren hävityksen tuottaminen. Hyökkäyksiin käytettiin  nopealiikkeisiä ratsujoukkoja, jotka kykenivät levittämään tuhoa lyhyessä ajassa laajalle. Ruotsin joukot operoivat tietenkin samalla tavalla Venäjän puolella.

Välirauha

Kannaksen osalta solmittiin aselepo syksyllä 1573 ja sota jatkui Virossa. Vuoden mittaisena alkanutta aselepoa jatkettiin pariin otteeseen ja se jatkui vuoteen 1577.  Syksyllä 1579 valtaneuvokset ja suomalaiset toivoivat rauhaa, mutta Juhana III ei neuvotteluihin suostunut. Raja tuli saada Nevajoelle "kärsiköön suomalaiset vaikka kuinka" sillä "vihollisen voimat ovat masennettuina". Kun hävitykset uudelleen alkoivat Sipi ei siis iältään ollut vielä toisella kymmenellä.

Vihollisten joukkojen lisäksi talonpojilla oli kestämistä omissa joukoissa. Omaa joukkoa liikkui läänissä paljon ja usein. Sotaväki otti tarvitsemansa varusteet ja muonituksen alueen asukkailta vaikka väkisin. Sotien muonitusta ja varustamista varten kannettiin erityisesti rajaseudulla jatkuvasti ylimääräisiä veroja ja silloin kun sotaväki ei ollut sotaretkellä se oli linnaleirissä talonpoikien keskuudessa. Väenotolla hankittiin miehiä sotaväkeen. Tämä vähensi miesvoimaa ja vaikeutti kaskiviljelyyn perustuvassa taloudessa toimeentulon edellytyksiä.

Sodan loppuvuodet autioittivat rajapitäjät

Elokuussa vuonna 1581 vihollinen kävi Uudellakirkolla ja otti 32 vankia. 18 isäntää on merkitty surmatuksi, todennäköisesti talojen muukin väki. Kirkkoherrojen todistuksen mukaan maaliskuussa 1582 vihollinen surmasi tai vei vankeina peräti 1385 henkilöä. Myöhemmin suoritettu autiotarkastus ei kuitenkaan näytä näin suurta tuhoa, eikä maakirjassakaan ole mitään mainintaa tästä hävitysretkestä. Tiedot tapahtumista ovat siis ristiriitaisia ja hankalasti tulkittavissa. Mahdollista kuitenkin on, että Uudenkirkon alueella asukkaat ovat saaneet olla noina vuosina suhteellisen rauhassa.

Helmikuussa vuonna 1590 kulki Kannaksen halki suuri venäläinen sotajoukko Virolahdelle ja Vehkalahdelle. Äyräpään kihlakunnassa eikä Uudenkirkon pitäjässä ole merkittävästi tuhoja tuonna vuonna.  Tammikuussa 1592 venäläiset tulivat suurella joukolla Viipurin lähelle ja jatkoivat sieltä Lappeelle, jossa hävittivät seutua muutaman päivän. Autioiden määrä ei Viipurin pitäjässä kasvanut. Myöskään Äyräpään kihlakunnassa autioiden määrässä ei näy mitään äkillistä nousua. Sipi Kirjavainen oli tuolloin nuorukainen, mahdollisesti jo silloin ratsujoukoissa.

Juhana III kuoltua marraskuussa 1592 Ruotsi ajautui sisäisiin levottomuuksiin. Alkoi valtakamppailu Puolassa asuvan kruununperijä Sigismundin ja Ruotsissa valtaansa kasvattaneen Juhanan nuoremman veljen eli Kaarle-herttuan välille. Vuosia jatkuneen linnaleirin katkeroittamat pohjalaiset talonpojat nousivat kapinaan, joka tunnetaan Nuijasotana.

Täyssinän rauha Ruotsin ja Venäjän välillä solmittiin 1595. Ruotsi luovutti Venäjälle Käkisalmen läänin ja Inkerin, Venäjä tunnusti Ruotsille oikeuden Viroon ja Suomeen.

Autiotiloista syntyi sodan johdosta melko pysyvä ilmiö rajapitäjiin. Toisaalta se antoi myös mahdollisuuksia jäljelle jääneelle väestölle ottaa haltuunsa tyhjenneitä tiloja. Ratsumiehellä oli tähän erinomaiset mahdollisuudet. Sipi jätti pojalleen Matti Kirjavaiselle Kivennavan Karvalaan vauraaksi nousevan perintötilan.

Vuoden 1571  maakirjassa on 154 taloa merkitty poltetuksi, mutta nämä on merkitty verokykyisiksi. Vuoden 1572

maakirjassa on vuonna 1571 poltetuiksi merkitty 184 taloa. 

Vuoden 1578 autioluettelo on koko kihlakunnan yhteinen eikä sitä ole eritelty pitäjäkohtaisesti.

Verokykykyisten tilojen määrällä mitaten autioituminen kasvaa sodan loppupuolella. Vuonna 1589 veronmaksukykyisiä tiloja on enää 4. Osittain autioita tiloja, joiden jousiluku on nolla, on 123 (38% pitäjän tiloista). Täysin autioina on 193 tilaa (60% tiloista).

Kiven sättijä kulkee Kivennavalla

August Ahlqvist julkaisi vuonna 1859 Muistelmia matkoilta Wenäjällä, antaakseen "suomalaisille jonkun tiedon siitä kansasta ja maasta, jonka kanssa heillä onni ja onnettomuus nyt ovat yhteiset". Muistelmia Matkoilta Venäjällä on ensimmäinen suomenkielinen matkateos.

Matkakertomus alkaa Viipurin läänistä. Ahlqvistin tarkoitus on kerätä runoja ja tutkia murteita. Siksi myös Viipurin lääni kiinnostaa. "Minulla on kumminkin tarkoituksena ei ainoastaan runojen kerääminen, vaan myös Inkeristä ja muuallakin Venäjän maassa löytyvien suomalaisten kielimurretten tutkiminen." Hän tuntuu pitävän Vanhaa Suomea yhtä eksoottisena kuin Aunusta, Itä-Venäjää ja Siperiaa, joista kirjan muut luvut kertovat.

Viipurin lääni oli ollut sata vuotta erossa Suomesta ja siitä nimitys Vanha Suomi. Venäläisittäin se oli Vanhaa Suomea, jonka Keisari liitti 1812 Uuteen Suomeen. Ahlqvist kierteli täällä vajaa puoli vuosisataa Suomeen liittämisen jälkeen ja kirjoitti alueen asukkaista ihmetellen kuin mitäkin ulkomaan eläviä.

Savakot ja Äyrämöiset 

Ahlqvist kulkee pitkin kyliä ja kysyy siellä "mitä ovat nämä Savakot ja Äyrämöiset". Uudellakirkolla, Koivistolla, Viipurissa ja näistä länteenpäin hän näkee vain Savakoita. Pyhäjärvi, Sakkola ja Rautu ovat "niin synkkiä Äyrämöisiä, että täällä koko näistä nimistäkään ei tiedetä mitään, tahi jos ketä vaimoa sanotaankin Savakoksi, niin on se samalla myös sanottu hänestä kaikki, mitä vaimo-ihmisestä ilkeintä sanoa voipi."

Pyhänristin eli Muolaan, Valkjärven ja Kivennavan pitäjissä Ahlqvist tapaa sekä Savakoita että Äyrämöisiä. Samalla hän toteaa, että eroa ei täällä enää tunnista kuin vaimojen puvuista. Näistä puvuston eroista on tarkemmin esimerkiksi Räisälän pitäjäsivulla ja äyrämöispuvusta erikseen Suomen Käsityönmuseon sivuilta.

Kirjavaiset ovat asuneet Uudellakirkolla ja Kivennavalla ennen Savakoiden alueelle muuttoa, joten he ovat olleet alunperin äyrämöläisiä. Savakot olivat Inkerinmaalle muuttaneiden tilalle Hämeestä ja Savosta tullutta väkeä. Kirjavaisten suvun asuttamissa kylissä sekä Kivennavalla että Muolaassa savakot ja äyrämöläiset asuivat sekoittuneina. Tämä kulttuuritausta vai pitäisikö sanoa etninen tausta ei liene ollut kovin merkittävä asia. Äyrämöläiset sulautuivat savakoihin ja omaksuivat tavat ja kulttuurin.

Savakoihin sulautuneessa suvussa äyrämöisten tapojen karsastaminen voisi olla selityksenä miksi Kirjavaisten suku ei leviä Rautuun kuin vasta 1800-luvun loppupuolella ja silloinkin hyvin harvoin. Ahlqvist kertoo asian näin:

Ja vaikka Äyrämöiset kyllä tietävät olevansa vanhan ja kotisyntyisen puolella, eivät Savakot kuitenkaan kunnioita tätä heidän esi-isiensä tavoissa pysymistä sitä enemmän kuin että jos Savakko-mies naipi Äyrämöis-tytön, tämän oikein välipuheen kautta täytyy luvata luopuvansa Äyrämöis-puvusta. Tämmöisiä naimsista ei kuitenkaan tapahdukaan kuin hyvin harvoin, ja Kivennavalla kysyttyäni eräältä mieheltä, mikä siihen on syynä, että heille niin harvoin naitiin Raudusta, sanoi hän: 'Se kuin on heillä Äyrämöisillä niin hirveä vaatteen manieri, niin siihen ei meidän pojat uskalla puuttua.'

Rahvaan tila

Ahlqvist kuvailee kansantapoja, hän käy lyhyesti läpi hääjuhlavaiheet ja tautien poisloitsimiset. Kirjan esimerkit ovat kuitenkin muualta kuin Kivennavalta tai lähipitäjistä, joten noihin aiheisiin voisin tarttua joskus muiden lähteiden avulla. Kivennavalle Ahlqvist palaa kuitenkin vielä kuvailemaan rahvasta.

Monista tässä mainitsemattomista syistä rahvaan ulkonainen tila ei ole kiitettävä. Paitsi Kivennapaa, joka kuuluu Rajajoen kiväärtipajan alle ja jolla on hyvin huokeat verot ja poisluettuna vähäinen osa Valkjärveä ja Sakkolaa, jotka ovat tavallista kruunun maata, ovat Viipurin läänin koilliset pitäjät herrojen alustaa.Ja tästä onkin täkäläisen talonpojan elämässä nähtävänä huolimattomuuden ja laiskuuden juuri. Sillä arvelen: mitä minä huolin niin paljon työtä panna maahan, josta kukaties huomenna olen poisluovutettu. Laimilyöpi hän maanviljelyksen ja heittäytyy muille helpommille elatuskeinoille.

Ahlqvist selittää näkemäänsä lahjoitusmaajärjestelmällä eikä nosta esiin toista ilmeistä selitystä maanviljelyn kiinnostamattomuuteen. Pietarin läheisyys, rahdinajo ja salakuljetuskin olivat monin verroin houkuttelevampia ansaintamuotoja alueen väestölle kuin kaskenraadanta tai peltoviljely.

Lahjoitusmaaisännistä johtuu myös Ahqvistin havainnoima kurjuus.

Juuri samasta syystä ei hän rakenna kartanoansakaan, vaan rypee esi-isien aikaan tehdyissä maahan kaatuvassa tuvantöllissä, johon hän ei paljon saa nauttiakseen edes ilman saatavaa Jumalan valoakaan, sillä lasit ovat harvoista paikoin isomman nelisnurkkaista puolta kyynärää, enimmäksi osaksi paljoa pienemmät. Tämmöisessä hämärässä elettäessä hyöstyy siivottomuuskin sanomattaman hyväksi, eikä lienekään Suomessa missään niin siistitöntä kansaa kuin tämän puolen rahvas on. Porsaat, kukot ja kanat liikkuvat kuin perheen jäsenet konsanaankin tuvassa valloillansa. Eikä emäntätä hämmästytä yhtään, jos kukko minkä tekikin taikinasaaviinkin, jolla samoin kuin pöydällä eli penkkilöillä alinomainen paikkansa tuvassa nimittäin pöydän alapäässä. Siinä pidetään sitä eli sen kantta vielä jokapäiväisenä pöytänäkin, joten se arvattavasti nuolautuu ja pinttyy ympärillä istujien likaisista jaloista ja vaatteista niin paksuun tahrakkaan, että liasta ulkopuolelta miltei voisi lastuja vuolla.

Tämän kuvauksen perusteella ei taida olla tarvetta ihmetellä sukukirjan suurta lapsikuolleisuutta. 1800-luvun loppuun saakka alle puolet syntyneistä selvisi aikuisikään, parikymppisiksi asti. Ja oleellinen selitys lapsikuolleisuudelle on huonossa hygieniassa.
Ahlqvistin kuvauksessa lienee kuitenkin jonkinlaista tarkoitushakuisuutta. Köyhiä "maahan kaatuvia tuvantöllejä" varmaankin pääsi näkemään, mutta se ei ole Kannaksen rajapitäjien koko kuva. Savupirtti oli toki pimeä, mutta ei sen tarvinnut olla likainen eikä huonolla hoidolla.

Kiven arvostelija

Ahlqvist ei ole kovin tunnettu matkakuvauksistaan. Historian kirjoihin hän on jäänyt  ennen muuta Aleksis Kiven säälimättömänä teilaajana. Hän lyttäsi kansalliskirjailija Kiven koko tuotannon. Suhtautumisen voi lukea arvostelusta Seitsemän Veljeksen ilmestyttyä. Se alkaa näin:

Eipä ollut onnekas se hetki, jolloin suomalaisen Kirjallisuuden Seura päätti julkaista tämän teoksen, sillä siten on Seura syystä toimittanut itselleen moitetta, herra Kivi itselleen säälittelyä ja naurua ja suomalainen kirjallisuus itselleen sekä moitetta, säälittelyä että naurua. Tämä kirjallisuus on näihin asti säästynyt huonoista kirjoista; nyt on Suom. Kirjallisuuden Seura hankkinut sille tällaisen huonon kirjan.

Kirjoituksen johdosta Suomaisen Kirjallisuuden seura keskeytti teoksen myynnin. 500 kappaleen painoksesta oli myyty 150, mutta loput vedettiin pois myynnistä. Vasta muutama kuukausi Kiven kuoleman jälkeen kirja julkaistiin uudelleen alkuperäisessä muodossaan.

Ahlqvist oli kuopiolaisen piian avioton poika, jonka kasvatusisänä toimi maanjako-oikeuden puheenjohtaja varatuomari Karl Stenius. Ei siis ollut  kotoisin kovin kaukaa Karjalasta. August Ahlqvstistä tuli myöhemmin Helsingin yliopistoon ensimmäinen suomalais-ugrilaisten kielten professuurin haltija. Ahlqvistin syntyperä ja isäsuhde on nostettu selitykseksi vimmaiseen tarpeeseen kieltää Kiven tuotannon arvo.  Isä oli kenraaliadjutantti, vapaaherra Johan Mauritz Nordenstam.

Ahlqvistiä luonnehditaan eri arvioinneissa lähes vainoharhaiseksi ja epäluuloiseksi. Hän oli herravihaisen isänmaallinen, ärtyisä, kiivasluonteinen ja nalkuttava tosikko. Kulttuuripoliitikkona Ahlqvist oli uskonnollisen ahdasmielinen ja esiintyi jähmeän arvovaltaisena. Tätä henkilökuvaa vasten pitänee myös hänen matkakertomustaan arvioida.

Pieni laulujuhlaopas

"Venäläisten vaikutus kylässämme on ollut ankara. Noin 19-20 vuotta sitten olivat venäläisten pukimet ja tavat yleisesti vallalla.Nyt on tapahtunut viime aikoina tuntuva muutos. Pois osaksi karisseet ovat vieraat tavat ja taipumukset. Kansallisesti on alettu herätä. Leväperäisyyttä omaa kansallisuutta kohtaan on vielä paljon huomattavissa. Ilmoituskilvet, teiden nimet ovat monissa paikoin venäjäksi. Tämän epäkohdan poistamiseen on ryhdytty"

Lappeenrannan kirjasto on vienyt verkkoon ikään kuin maistiaisia kokoelmistaan, muutama helmikin siellä on.  Kirjoitin viime viikolla sieltä löytyneestä Kivennavan kirkonhistoriasta.  Otan nyt vielä yhden pienen dokumentin tästä Digicarelicasta lähempään tarkasteluun. Laulu-, soitto-, ja urheilujuhla järjestettiin Terijoella kesäisin vuosien 1902-1913 välillä.  Yllä oleva lainaus on vuonna 1910 painetusta Laulujuhlien juhlaoppaasta. Dokumentti ei suostunut lataantumaan koneelle pdf-muodossa kuten muut. Sen saa kuitenkin luettua esikatselun kautta.

Eletään siis vuotta 1910 Suomen Suuriruhtinaskunnassa, joka on autonominen osa Venäjää. Suomen autonomiaa on ryhdytty kyseenalaistamaan. Autonomia on alusta lähtien ollut vähän kyseenalainen. Keisarilla on ollut viime kädessä kaikki valta päättää mitkä lait astuvat voimaan, mutta kun alun perin luvattiin nostaa Suomi kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

Laulujuhlien tapahtumapaikka on Kivennavan kylä aivan pääkaupunki Pietarin kupeessa. Välissä on Systerbäckin kivääritehdas, jonka maita koko Kivennavan pitäjä on.  Tehtaaseen vedoten vaaditaan Kivennavan ja Uudenkirkon siirtämistä Pietarin kuvernementtiin pois suuriruhtinaskunnasta. Terijoki erottautui Kivennavasta omaksi pitäjäkseen vuonna 1911.

Tiivistettyä historiaa

Oppaan alkusivulla on kappale Kuvia ja kuvailua Terijoelta. Siinä nähdään Terijoen historia näin:

"Ei tiedetä, milloin tämä kylä on perustettu. Vuonna 1500 oli jo asemansa ja maalaisoloihin nähden tavallinen suurempi kylä. 1596 oli täällä 29 taloa. Kun tietää, että nykyään on niitä tuhansia, huomaa että olot ovat muuttuneet. 1557 kerrotaan venäläisen jouko täällä tappaneen muutamia virkamiehiä ja 12 talonpoikaa. Lahjoitusmaa-aikana oli Terijoella kapakka.Maanviljelyksellä, karjanhoidolla ja kalastuksella ennen aikaan elettiin. Myöskin harjoitettiin rahdintekoa ja salakuljetusta Venäjälle. Etenkin suoloja kuljetettiin paljon Kronstadtiin ja Pietariin. Kansan muistissa elää vielä hyvinkin paljon tarinoita tältä ajalta. Teollisuudesta ei seudullamme voi puhua. Vanhoina aikoina lienee Systerbäckin kivääritehdas ja Raivolan lasivapriikki jonkun verran lisänneet elämisen mahdollisuutta."

Terijoen historiaa tiiviimmin kuin pähkinäkuoressa. Lukijalla sekoittuvat jo aikakaudet toisiinsa, mutta venäläisten tihutyö muistetaan vielä satojen vuosien takaa.

Ehkäpä näitä asioita voisi vähän avata. Terijoen seuduilla oletetaan olleen pysyvää asutusta jo 1200-luvulta lähtien. Lentohiekkavallit jättivät vähän mahdollisuuksia maanviljelyyn, joten kalastus on varmaan ollut elinkeinoista ensimmäinen. Siellä täällä savialueilla peltoviljely oli mahdollista. Terijoen kylää kutsuttiin alkuun Tervajoeksi.

Juhlaoppaan maininta venäläisistä joukoista 1557 ajoittuu Kustaa Vaasan Venäjän sodan viimeiseen vuoteen. Sota oli yksi vaihe Ruotsin työntymisessä Karjalaan. Suurvaltaa rakentava Ruotsi työntyi Pähkinäsaaren rauhassa Venäjälle jätettyyn itäisen Karjalankannaksen osaan eli Kivennavan ympäristöön, Siestarjoen länsipuolelle ja Pohjois-Inkerin pohjoisimpiin osiin. Riitamaalle. Ruotsi hävitti kyliä Venäjän puolelta ja venäläiset hävittivät Ruotsin puolella.  Kuuluisa Joutselän taistelu on tapahtui tämän sodan aikana 1555.

Novgorodin rauha 1557 oli vain pieni parin vuoden tauko pian syttyvään Pitkään Vihaan eli 25-vuotiseen sotaan. Kannaksen väestö pakeni jälleen piilopirtteihinsä. Kivennavan Kirjavaisten sukuseuran kantaisäksi nimittämä Sipi Kirjavainen syntyi Uudenkirkon Kuuterselässä tuon sodan alkaessa.

Juhlaopas hyppää  historiassa lahjoitusmaa-aikaan ja suolan salakuljetukseen vaikka väliin mahtuu Terijoen kannalta oleellinen Ruotsin vallan päättyminen ja Pietarin kasvu. Venäjän sodasta on pitkä aikamatka lahjoitusmaihin ja rahdintekoon. Ruotsin rakentama suurvalta romahti. Venäjä valloitti Ruotsilta Karjalan ja sadan vuoden kuluttua koko Suomen. Entiset riitamaat rauhoittuivat. Pietari määritti nyt Kannaksen rajaseudun asukkaiden elämää. Kivennapa sekä Terijoki yhtenä sen kylistä olivat Systerbäckin kivääritehtaan maita. Raivolaan tuotiin 1800 venäläisiä maaorjia järvimalmia hyödyntäneen rautaruukin työntekijöiksi ja heidän jälkeläisensä jäivät asuttamaan Raivolan kylää.

Terijoki säilyi suomalaisena ja kasvoi turismista

1700-luvun alkupuolelta lähtien oli koko Karjalankannas Venäjää. Tätä myöhemmin Vanhaksi Suomeksi kutsuttua aluetta ei kuitenkaan pyritty venäläistämään. Jatkuvat sodat entisillä riitamailla
olivat nyt ohitse ja rahvas eli rauhassa.

Sata vuotta myöhemmin 1800-luvun alussa Venäjä valloitti Ruotsilta koko Suomen. Karjala liitettiin uudelleen näiden muiden Ruotsin entisten itämaakuntien yhteyteen. Pietarilaiset eivät käsittäneet Keisarin hyväntahtoisuutta suomalaisia kohtaan "Me luulimme valloittaneemme Suomen, mutta Suomi onkin valloittanut osan Venäjää."

Terijoki eli turismista. Pietarin rautatien valmistuminen 1870 kiihdytti toinen toistaan upeampien huviloiden rakentamista. Rakennusväkeä ja työväkeä muutti ympäri Suomea. Talonmiehiä, kauppiaita, puutarhureita, keittäjiä, ajureita, kaikkia mahdollisia palveluammatin harjoittajia. Myös Kivennavan maanviljelijät ja kalastajat saivat tänne kaiken kaupaksi. Tosin ajurina ja rahdinajana ansaitsi vielä enemmän, joten maanviljely sai jäädä vähemmälle.

Paikallisten asukkaiden vauraus ja hyvinvointi lisääntyivät nopeasti. Kannas muistutti jo siellä täällä monikansallista markkinapaikkaa. Pelkästään Terijoella lienee asunut noin 50 000 ulkomaalaista, pääosin pääkaupunki Pietarin yläluokkaa, mutta joukossa oli paljon muitakin kansallisuuksia. Terijokiseuran sivustolta löytyy tieto, että ulkolaisia kesävieraita olisi ollut seudulla vilkkaimpana aikana lähes 150 000.

Jos Suomessa kasvoi kansallistunto 1800-luvun lähetessä loppuaan niin sama kehitys oli myös vallalla Venäjällä. Itsenäistymispyrkimyksiä peläten reuna-alueita ryhdyttiin liittämään tiiviimmin Venäjään. Tämä näkyi suomalaisille sortovuosina. Mutta pyrkiessään tiivistämään Venäjää ja tukahduttamaan alueen heräävää kansallistuntoa Keisari heitti paloöljyä liekkeihin. Terijoen laulujuhlien juhlaopas näyttää tämän omalta pieneltä osaltaan.Venäläisten paikkakunnalle synnyttämä vauraus ja hyvinvointi oli nyt "venäläisten ankaraa vaikutusta kyläämme."

Kirjavaiset Terijoella

Sipi Kirjavaisen jälkeläisiä on muuttanut Terijoelle jo 1700-luvulla, pääosin Taskisia sukunimeltään. Pietari Kirjavainen (1640-1710) oli yksi veljeksistä, jotka muuttivat Pihlaisiin. Hänen Pietari poikansa tytär Katariina avioitui Käkösille Terijoelle 1728. Tyttäristä kaikki jäivät Terijoelle. Sukunimet vaihtuivat Kytösiksi, Taskisiksi ja Lankisiksi.


Antti Kirjavainen (1761-1811), joka oli juuriaan Kauksamon Kirjavaisia, muutti perheineen Terijoelle vuosisadan alkaessa.


Kun joskus tulee joskus asiaa Lappeenrantaan, pitääpä silloin poiketa itse kirjastossa. Kotiseutukokoelmassa lienee paljon  muitakin dokumentteja Etelä-Karjalan, Karjalankannaksen sekä Inkerin paikallishistoriasta.

http://www.digicarelica.fi/

Paras historiablogi valittu

Ylen historiasivuilla äänestettiin parhaimmasta historiablogista. Voittajaksi tuli Laitasaari. Se blogi on minullakin ollut tuossa oikean laidan linkeissä, vaikka ei olekaan varsinainen sukuhistorian blogi.

Voittaja on mielestäni kunniansa ansainnut. Itse äänestys sen sijaan oli huitaistu juuri niin huolimattomasti verkkoon kuin nettiäänestys voidaan laittaa. Kummallista ettei niinkin iso toimija kuin YLE ole tehnyt sitä yhtään huolellisemmin. Kutakin ehdokasta sai äänestää kuinka monta kertaa vain halusi tyhjentämättä edes selaimen välimuistia.

Tähän nähden äänestäneitä on ollut käsittämättömän vähän. Eikö historia kiinnosta ihmisiä?

Kirjoitan tästä siksi, että voittanut blogi kannattaa mielestäni huomioida. Kysymyksessä on blogi Laitasaaren kylän historiasta. Kyläblogeja on varmaan muitakin, mutta tätä blogia tehdään yhteystyössä ja se on merkillepantavaa. Kirjoittajia on pitkä liuta. Tässä olisi esimerkkiä luovutetun Karjalan kyläseuroille, niillekin joilla  on kyläkirja tehtynä ja niille joilla kirja on vasta suunnitteilla.

Ei muuta kuin toimeen. Pari puuhamiestä laatimaan rakenne blogille ja keräämään alustavia taustatietoja. Sitten muutkin kyläseurassa toimivat voivat viedä sinne omia tietojaan. Verkko on erittäin hyvä väline tiedon jakamiseen ja yhteistyössä tuottamiseen. Lukijoita ja kiinnostuneita tulee kun tietoa viedään elävään ympäristöön, blogiin, joka päivittyy säännöllisesti.

Tuossa äänestystuloksesta kummastuttaa vielä sukuhistorian jääminen sivuraiteille. Sukututkijan loppuvuosi on sisällöltään monipuolinen ja laaja-alainen ja niin tiuhaan päivittyvä, että sen olisi uskonut saavan enemmän huomiota tässä yhteydessä. Mutta pienihän tuo äänimäärä on kaikilla muillakin.