Sipin jalanjäljillä: Lipola

Lipola tulee vastaan jatkettaessa Kauksamosta eteenpäin.

Lipolasta näkymä entisen valtakunnanrajan ylitse

Leveä hiekkatie on kuoppainen. Matka Kauksamosta Lipolaan ei ole pitkä, mutta ajonopeus jää varsin vaatimattomaksi. Lipolasta eteenpäin kohti Rautua tie muuttuu paljon paremmaksi, joten Lipolaan kannattaa ajaa Raudun kautta.

Lipola sijaitsi valtakunnanrajan tuntumassa Raudun ja Kivennavan rajamailla. Asutusta täällä on ollut 1600-luvulta. Jo sijainnista voi päätellä, että yhteydet Inkerin puolen kyliin olivat tiiviit ennen Suomen itsenäistymistä.

1930-luvun kartasta näkyy Lipolan erityinen sijainti.
Kivennavan kirkolle oli pitkä matka, Rautu oli lähempänä.
Valtakunnan raja kurottuu Lipolan kohdalla Venäjän puolelta pitkälle länteen.

Lipolan salakuljettajat

Kannaksen rajapitäjien väestö sai pääasiallisen toimeentulonsa ennen Suomen itsenäistymistä Pietarin kaupasta ja venäläisiltä huvila-asukkailta.

Suomen sisällissodan jälkeen kaikki laillinen vienti ja tuonti loppui. Rajan sulkeminen lopetti myös väestön ikiaikaisen kanssakäymisen Venäjän puolella Inkerissä asuneiden kanssa.

Väestö rajakylissä ei tähän muutoksen sopeutunut vaan kokeili päästä edelleen käymään Venäjän puolella. Koska vallankumouksen jälkeen Pietarin ympäristössä oli pulaa kaikesta, matkat toivat taloudellista hyötyä enemmän kuin ennen. Niinpä rajan takana ryhtyivät käymään kaikki, jotka kulkemaan kykenivät.

Ainoa virallinen rajanylityspaikka  Kannaksella oli enää Rajajoen silta, rajavartioiden oli määrä ampua kaikki luvattomat rajan yrittäjät. Kannaksella salakuljetettiin tavaraa rajan yli kuitenkin kaikkialla. Määrällisesti eniten tavaraa kulki Lipolan ja Sirkiänsaaren metsäalueiden kautta. Kuormat tulivat kaukaa Pyhäjärveltä ja Sakkolasta ja pysähtyivät ainoastaan hevostenvaihtoon. Kuljetus oli ketjukuljetusta, johon saattoi kerralla osallistua jopa 20 salakuljettajaa.

Rajajoki Lipolassa

Aluksi Lipolan ja Sirkiänsaaren tullipiireissä tehtiin selvästi enemmän takavarikoita kuin muissa piireissä. Vuoden 1920 jälkeen takavarikot loppuivat täysin. Ei sen vuoksi, että salakuljetus olisi tyrehtynyt vaan sen vuoksi, että rajavartiosotilaat ryhtyivät itse salakuljettajiksi.

Myös Lipolan suojeluskunta otti varsin avoimesti vastaan lahjuksia salakuljettajilta. Lipolan suojeluskuntalaisten mielestä oman pitäjän asukkaiden avustaminen ansionhankinnassa oli tärkeämpää kuin noudattaa viranomaisten sääntöjä.

Tyttäret loivat sukusiteitä

Lipola oli Kivennavan suurimpia kyliä, 77 taloa ja noin 300 asukasta. Siis neljä taloa enemmän, mutta asukkaita nelisenkymmentä vähemmän kuin Pihlaisissa. Kuten Pihlaisissa täälläkin asukkaat saivat pääasiallisen toimeentulonsa maanviljelystä ja karjanhoidosta.

Nyt Lipola on peltoaukioita ilman asukkaita. Vielä 1950-luvulla täällä oli muutama asuttu talo, mutta ei enää. Ehkä joku datsakylä vielä tännekin rakentuu.

Matkamme tarkoitus oli kierrellä Kirjavaisten poikapolvien kannalta keskeisiä kyliä. On todettava, että Lipola ei ehkä ole niitä. Kauksamoon muuttaneen Juho Juhonpoika Kirjavaisen poika Pietari Kirjavainen (1753-1800) asui toistakymmentä vuotta Lipolassa, mutta muutti sitten perheineen takaisin Kauksamoon.

Lipola on Kirjavaisten kannalta kuitenkin merkittävä. Pihlaisten ja Lipolan yhteydet Kirjavaisten suvussa syntyvät jo 1700-luvulla. Itse asiassa samaa voisi sanoa tien alkupäässä lähempänä Pihlaisia olleesta Vuottaasta. Ehkä palaan senkin merkitykseen vielä.

Vahvat sukusiteet

Lipola GoogleEarthissa http://www.kivennapa.fi/kartat/talo-lipola.kml

Sukuyhteydet Lipolaan Kirjavaisille tyttärien kautta muodostuivat jo 1700-luvulla. Pihlaisiin muuttaneiden Heikki ja Helga Kirjavaisen poikien eri jälkipolvista ja sukuhaaroista on useita yhteyksiä.

Ensimmäiseksi Tuomas Kirjavaisen sukuhaarasta Tuomaksen pojanpojan Matti Kirjavaisen kaksi tytärtä naitettiin Lipolaan Sykiän ja Saaristen sukuihin.

Erityisesti Matti Kirjavaisen sukuhaarasta on merkittävä yhteys Lipolaan. Matin pojanpojan Mikko Kirjavaisen tytär Valpuri Kirjavainen (1773-1816) aviotui vuonna 1790 Paavo Ilosen kanssa. Heidän jälkipolviaan oli Lipolassa runsaasti. Kivennavan Kirjavaisten sukukirjassa Ilosia on esitelty 165 henkilöä.  Ilosen suku on asunut Lipolassa 1660-luvulta lähtien ja Ilosia oli runsaasti vielä 1930-luvulla.

Kaiken kaikkiaan Sipin jälkipolvea Lipolassa syntyi 98. Heistä 76 on Ilosia. Ilosten lisäksi Sipin jälkipolven sukuja Lipolassa ovat Inkinen, Levo, Rapatti, Saarinen, Thusberg ja Tuuranen.

Oleellisimmat sukuyhteydet kylien välillä muodostuvat enemmän äitipolvien kuin isäpolvien kautta. Pojat pysyivät täällä pääosin kotikylissään, kotivävyiksi naapurikyliin mentiin harvemmin. Kulkijoita poikapolvissakin oli, mutta jälkikasvua on heillä vähemmän.

Tyttäret muodostivat vahvoja sidoksia eri nimisukujen välillä. Näitä sidokset näytettiin uudistavan ja vahvistettavan usein parin kolmen sukupolven päästä. Tämäkin matka olisi muodostunut erilaiseksi jos alun alkaenkin olisi pohdittu eri sukujen välisiä sidoksia ja niiden merkitystä eri aikoina. Tältä pohjalta kierros Kivennavan kylissä antaisi varmasti paljon. Ehkäpä ensi vuonna kuljemme Kirjavaisten tyttärien matkassa.

Venäläinen muistomerkki

Lipolassa on yksi nähtävyys, vaikka taloja ei olekaan.Tullivartija Mikko Pyykön entisen talon verannalle johtaneet sementtiportaat ovat päässeet uusiokäyttöön Pietarinlaisen Karjala-historian- ja seuduntutkimusyhdistyksen muistomerkin alustana. Yhdistys on pystyttänyt kivistä muuratun muistomerkin 1993.

Vähän väliä näkyy, että nykyiset asukkaat ovat kiinnostuneet kotiseutunsa suomalais-historiasta. Voisi olettaa maaperän olevan myös otollinen yhteistyölle, jossa paikallisten viranomaisten kanssa laaditaan muistotauluja tai muistomerkkejä kertomaan entisten suomalaiskylien historiaa. Kuinka hyvin ne täällä syrjässä kaikesta kestäisivät? Ilkivaltaa varmaan täälläkin harrastetaan, mutta tuskin siinä määrin mitä esimerkiksi pääkaupunkiseudun bussipysäkkikatokset saavat osakseen. Lipolassa olisi esimerkki vahvarakenteisesta muistomerkistä.

Seuraava teksti: Ikola - Patrikki

Edellinen teksti: Kauksamo

Sipin jalanjäljillä: Kauksamo

Kun ajetaan Kivennavan kirkonkylästä kohti Rautua päällystetty tie vaihtuu leveäksi, mutta melko kuoppaiseksi hiekkatieksi. Kauksamon entisen kylän kohdalla on peltoaukea ilman taloja.

Kauksamo oli Pihlaisten ohella toinen kylä, jossa Ison Vihan melskeistä selvinnyt Sipin jälkipolvi eli ja jatkoi sukuaan. Juho Kirjavainen (1640-1710), Heikki Matinpoika Kirjavaisen vanhin lapsi, muutti Kauksamoon.

Aluksi Juhokin tosin muutti Sikiälästä Pihlaisiin ja asui veljensä Matin tilalla. Syksyllä 1701 hän tosin palasi synnyinseudulleen Kurkelaan. Hän asettui viljelemään Hännikäisen verohylkynä ollutta tilaa. Kurkelassa Juhon talous oli seitsenhenkinen.

Kauksamon lähin asuttu paikkakunta on Vuottaa - Kirovskoje.

Ison Vihan aikana Juho ilmeisesti muutti Kauksamoon. Juhon kuolinaika ja paikka on tosin arvailujen varassa. Ison Vihan ajoilta väestökirjanpito on puutteellista, joten mahdollista on, että Juhon perhe lähti Kurkelasta vasta Juhon kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa Juho on kuollut ennen vuotta 1727, todennäköisesti jo ennen 1723 ja silloin Juhon perhe eli Kauksamossa.

Kauksamolla Kirjavaisilla oli hallussaan hyvä tila. Kirjavaisten lisäksi Kauksamon maita viljeli Haimisen perhe 1723. Vuoteen 1727 mennessä kylän autioita oli ryhtynyt viljelemään edellisten lisäksi Nuttunen, Honkanen, Nokireki, Pajanen, Laukkanen, Telkkinen ja Nevalainen. Yksikään näistä uusista suvuista näy 1600-luvun maakirjoissa tai henkikirjoissa Kauksamossa. Kylän vanhat suvut olivat kadonneet.

1930-luvun Kauksamon talot satelliittikuvaan sijoiteltuina

Juhon toiseksi vanhin poika oli Juho (1671-1742). Hänellä ja vaimollaan Reetalla oli yhdeksän lasta. Vuoden 1728 henkikirjassa Juho Juhonpoika Kirjavaisella oli Kauksamossa kruununtila, joka aikaisemmin oli ollut Antti Ollinpoika Pajasella. Juhon kaksi veljeä asuivat tällä samalla Juhon tilalla. Joonas Kirjavaisella ja vaimollaan Valpurilla oli kaksi lasta. Taloudessa myös asuvalla asuvalla Juhon veljellä Ristolla oli viisi lasta. Tästä siis alkaa Kauksamon Kirjavaisten sukuhaara.

Joonaan tytär Kaisa ja Riston tytär Anna aviotuivat Pimiän sukuun Pimiän veljeksille Voipialaan. Tämä ei liene sattumaa. Luonnolliselta mielestäni tuntuu, että Pimiöiden ja Kirjavaisten suvuilla on ollut yhteyksiä jo ennen 1700-lukua. Voipiala on kaukana Kauksamosta, mutta ei niin kovin kaukana Pihlaisista.

Kauksamo 1930-luvulla

Kirjavainenkin katoaa sukunimenä 1800-luvulle tultaessa. Kotivävyt tuovat uudet sukunimet tullessaan. Telkkinen, Lemmitty, Kiuru, Pelkonen, Pohjalainen. 1930-luvulla Kauksamossa vaimonsa Adelen kanssa asunut Juho Kirjavainen ei ollut syntyjään kauksamolainen.

Kiuru, Kopra ja Pohjalainen olivat 1930-luvulla vahvoja sukuja Kauksamossa, ja pääosin myös Sipin jälkipolvea.

Kauksamon kylässä ei siis ole nykyisin mitään. Kylän kohdalla on kuitenkin avointa niittyä ja peltoa, joten näkymä on lähes entisen kylän laajuinen. Vain jokunen syrjässä ollut talonpaikka jää metsän kätköihin. Tie Kivennavalta Rautuun oli noilla selkosilla lisäksi kuoppainen, auton kulkunopeus väkisinkin verkkainen, joten tuohon peltoaukeaan tutustumiseen kuluu aikaa.

Siellä täällä näitä seutuja kulkiessa tulee vastaan melkoisen vahvoja ja laajoja jättiukonputken kasvustoja. Suomessakin tätä riesaa on jonkin verran, mutta ei tällä tavalla. Kasvi on monella tavalla ongelmallinen. Se leviää pelloille, rannoille ja jopa metsiin muodostaen helposti niin tiheitä kasvustoja, että tukahduttaa kaiken muun kasvillisuuden. Korkeutta kukinnoilla on viisikin metriä, joten voidaan puhua jättiputkimetsistä, kun kasvi ryöstäytyy valloilleen hyville kasvupaikoille.
Jättiputket lisääntyvät vain siementen avulla, mutta sitäkin tehokkaammin. Kukinnossa on kymmeniätuhansia siemeniä, jotka itävät hyvin vielä kymmenenkin vuotta maaperässä oltuaan. Kasvi tuottaa kukinnon vasta kolmantena vuotenaan, joten aikaisemmin se jää helposti joutomailla huomaamatta.
Suurin ongelma jättiputken osalta on sen myrkyllisyys. Jättiputkien kasvinesteen päästessä iholle ja reagoidessa auringonvalon kanssa syntyy hitaasti paranevia, vakavan palovamman kaltaisia jopa pysyviä iho-oireita. Herkät ihmiset voivat saada allergisia oireita ja hengenahdistusta jo kasvuston lähellä oleskellessaan.
Kannaksella tämä on yhtä lailla vieraslaji kuin Suomessakin, kotoisin Aasiasta. Hankala hävittää. Näitä tienvarsien suuria esiintymiä katsellessa tuntuu tästä riesasta täällä eroon pääseminen olevan jo täysin mahdotonta. Suomessa maa- ja metsätalousministeriö on laatinut strategian, jonka mukaan kaikki jättiputkiesiintymät hävitetään maastamme vuoteen 2030 mennessä.

Tässä toinen luonnosta poistettava. Varsin vaarallinen kapine jostain 70 vuoden takaa. Joku on nostanut suutariksi jääneen ison tykistökranaatin ojasta tienpenkalle Vuottaan ja Kauksamon välisellä tiellä. Ilmeisesti maantienojasta löytyneen, odottelee nyt kepein merkittynä jatkokäsittelyä. Vältimme tässäkin läheisempää tutustumista.

Seuraava teksti: Lipola

Edellinen teksti: Pihlainen

Sipin jalanjäljillä: Pihlainen - Малиновка

Pihlaisista on tehty hyvä kyläkirja.  Erityistä kirjassa on kattava ja hyvätasoinen väestöhistorian esittelyn, josta on esimerkkiä muillekin kyläkirjojen laatijoille.

Nämä kyläkirjat, suurella vaivalla kootut paikallishistoriat on Kivennavalta ja miksei muualtakin luovutetun Karjalan kylistä keskittyneet etupäässä kertomaan evakkojen muistamasta ajasta ja kylästä juuri ennen sotia. Arvokasta ja varmasti tarpeellista muistiinmerkittävää.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että jäädessään tähän kyläkirjojen näkymä on uusille polville kovin kapea. Nämä kirjat kiinnostaisivat varmasti enemmän uusia ja nuorempia lukijoita, jos niihin olisi enemmän haettu mukaan kunkin kylän varhaisempaa historiaa ja väestökehitystä eri ajoilta.

Tätä puutetta Pihlaisten kyläkirjassa ei ole, ja siksi se on tutustumisen arvoinen niillekin, joille kylään ei ole mitään siteitä ja juuria. Väestön seikkaperäinen esittely alkaa jo ensimmäisistä käytettävissä olevista lähdetiedoista eli jo 1500-luvulta. Silloin 1500-luvun loppupuolella Pihlaisissa oli enimmillään viisi asuttua tilaa. Vaan eivätpä muutkaan Kivennavan kylät olleet juuri suurempia.

Autioituneet tilat asutettiin uudelleen 

Sodat autioittavat Pihlaisen useasti ja siellä olevien asuttujen tilojen luku vaihteli. Väestö vaihtui uusien perheiden asettuessa viljelemään entisiä autioita.

1663 koko väestö oli Pihlaisissa kirjattu ratsutilallisiin. Tiloja oli neljä. Nämä olivat Pekka Sutelainen, Pekka Varvas, Antti Harsia ja Mikko Värsiä. Vuoden 1673 tietojen mukaan ratsutilallisia oli kaksi, kapteeniluutnantti Patkul ja Pekka Harsia. Sutelaisen ja Varpaan suvut olivat kadonneet henkikirjasta. Patkulin ja Harsian jälkeen alkaa Kirjavaisten aika kylässä.

Kirjavaiset Pihlaisiin

Matti Heikinpoika Kirjavainen muutti perheineen Sikiälästä ja asettui kapteeni Patkulin tilalle. Pian häntä seurasi veljet perheineen.  Matin taloudessa asui vuonna 1688 kuusi aikuista, Matti vaimoineen, veli Tuomas vaimoineen, veljen ratsastaja Joonaan vaimo sekä veli Pietari. Lisäksi Pihlaisiin muutti Matin setä Sipi Matinpoika Kirjavainen eri talouteen.

Mikä sai kuusi veljestä muuttamaan Sikiälästä Pihlaisiin ja Kauksamoon? Veljeksistä yksi, eli Juho asettui Kauksamoon, mutta hänenkin perheensä kulki ilmeisesti Pihlaisten kautta. Kirjavaisten muutto Pihlaisiin tapahtui vanhempien Heikin ja Helgan kuoltua. Pihlainen ja Kauksamo olivat aivan laajan pitäjän toisella laidalla, joten jokin erityinen syy heillä varmaan oli valita Pihlainen. Valinta oli joka tapauksessa hyvä. Pihlaisissa asuneet selvisivät sekä Suurista Kuolonvuosista että Isosta Vihasta.

Sipin jälkipolvien muilla asuinsijoilla ei käynyt yhtä hyvin. Karvalan kylää ei enää Ison Vihan jälkeen ollut. Sikiälästä oli jäljellä enää kaksi tilaa. Kirjavaisten poikien sedät ja serkut katosivat henkikirjoista, eikä heitä enää Suurien Kuolonvuosien ja Ison Vihan jälkeen lähteistä löydy.

Vuoden 1697 maakirjan mukaan Matti Kirjavainen omistaa Pihlaisissa sekä Pekka Harsian että Juho Pietarinpojan tilat, lisäksi hänellä on yhdessä tullikirjuri Yrjö Iisakinpojan kanssa entisen Heikki Värsiän tila.  Yrjö Iisakinpoika asuu Patkulin entistä tilaa.

Kylä kasvaa

Ison Vihan jälkeen Kirjavaisilla on kaksi tilaa ja Kallisella yksi tila. Tästä lähti Kirjavaisten kylä kehittymään. Kylä kasvoi nopeasti. Kirjavaisten jälkipolvea syntyi 1700 luvulla 257 lasta ja 1800-luvulla jo 616 lasta.

Kylässä asui useita uusia sukuja, jotka etupäässä olivat tulleet kotivävyiksi Kirjavaisille. Sipin sukuun Pihlaisissa syntyneistä pysyi silti yli puolet sukunimeltään Kirjavaisina.

Myös uusia perheitä ja uusia sukuja muutti Pihlaisiin. Näiden jälkipolvet avioituivat yleensä Kirjavaisten sukuun.  Pihlaisista ja sen väestöhistoriasta kiinnostuneiden kannattaa hankkia tuo Pihlaisten kyläkirja.

Talvisodan alla Pihlaisissa oli 73 taloa. 25 talon asukkailla oli sukunimi Kirjavainen ja melkein loputkin asukkaat olivat jotain kautta Sipi Kirjavaisen jälkipolvea. Useat vieläpä montaa eri kautta. Pihlaista on hyvällä syyllä voinut kutsua Kirjavaisten kyläksi.

Pihlaisten kylä eli Malinovka Google Earthissa. Satelliittikarttaan on merkitty talot niihin paikkoihin, missä ne 1930-luvulla sijaitsivat. Punaisella neliöllä merkityissä taloissa asui Sipin jälkipolvea, loput 11 kappaletta keltaisia merkkejä eivät ole Kirjavaisten sukutaloja. Kuvan vasemman laidan pyörylät ovat 1950-luvulla rakennettun ja nykyisin hylättyn ohjustukikohdan rakenteita.

Entinen Pihlainen sijaitsi Malinovkasta pohjoiseen

Pihlaisten kylä tuhoutui täysin sotien aikana ja nyt se on umpeen kasvavaa peltoa. Vanhaa suomalaista rakennuskantaa ei jäänyt jäljelle mitään. Raunioiden kivijalat koottiin puskutraktoreilla kasoihin. Niitä käytettiin rakennusmateriaalina Punainen lokakuu nimiseen kolhoosiin. Kolhoosin asukkaat tulivat Kirovin alueelta Ukrainasta.

Kolhoosi käytti Pihlaisten maita viljelyksiin, mutta jo 1950 kolhoosin tilalle rakennettiin ohjustukikohta. Malinovkaan sijoitettiin puolentoistasataa ilmatorjuntaohjusta suojaamaan Leningradia. Varsinainen ohjustukikohta sijoittui entisen Pihlaisten kylän itäpuolelle, osa varuskuntarakennuksista rakennettiin vanhan suomalaiskylän eteläosiin.

1990-luvulla ohjustukikohta tyhjennettiin, koska kiinteiden ilmatorjuntaohjusten aika oli ohi.

Ilmatorjuntavaruskunnasta jäi muistoksi Laatokan rannalta Pihlaisiin eli Malinovkaan rakennettu betonitie. Betonielementit ovat kestäneet tiessä hyvin aikaa, saumat ovat kuitenkin rapautuneet kuopille, joten kulku tietä pitkin oli verkkaista. 

Osa rakennuksista rapautuu tyhjillään, mutta suuressa osassa kerrostaloista asutaan. Alueella on nykyisin taas toimiva kauppakin. Suurin osa entisen Pihlaisten kylän alueesta sijoittuu Malinovkan kylän pohjoispuolelle. Sinne pääsee kävellen metsän halki polkuja pitkin entisen ohjustukikohdan portin kautta.

 Ohjustukikohdan rakennelmat ovat vähän syrjässä kylästä koilliseen. Niihinkin kulkee betonitie, jota tarvittiin raskaiden ohjuslavettien liikuttelemiseen. Tyhjät ja suuret rakennelmat ja hallit rapautuvat ja romahtelevat kaikessa rauhassa.

Ohjussiilot kestävät muita rakenteita paremmin ajan hammasta.

Pitkin metsää betonitien varrella laajalla alueella löytyy sieltä täältä suuria rakennuskomplekseja, jotka ovat melko pitkälle rapautuneita.












Seuraava teksti: Kauksamo

Edellinen teksti: Väliin jääneet kylät

Sipin jalanjäljillä: Kulkematon kaakkoiskulma Kivennapaa

Nyt voisin yrittää selittää, miksi tässä matkakuvauksessani on ammottava aukko jos Sipin jalanjälkiä katselee aikajaan pitkin. Matka hyppää nimittäin suoraan Kuuterselästä Pihlaisiin.

Kurkelan, Karvalan ja Sikiälän seudut 1930-luvulla

Kuuterselän jälkeen Kirjavaisten sukuhistoria jatkuu kuitenkin Kurkelassa ja Karvalassa ja Sikiälässä. Sipin poika on nimismies ja valtiopäivämies. Nimismiehen virka siirtyy isältä pojalle, mutta Sipin pojanpoika luopuu tehtävästä ja kotitalosta. Näitä tapahtumapaikkoja olisi mielenkiintoista vielä vuosisatojen jälkeen käydä katsastamassa, vaikka mitään näihin tapahtumiin viittaavaa ei ole jäljellä. Kun emme kulkeneet, en niitä vaiheita tässäkään lähde kertomaan.

Ainakin tällaisen lyhyen matkan puitteissa on tehtävä valintoja. Nyt emme käyneet tällä matkalla Kivennavan kaakkoiskulmalla lainkaan. Kirjavaisen suvun kotiseudut 1640-luvulta 1720-luvulle jäivät nyt näkemättä. Kun kulkee vuosisatoja näillä seuduilla eläneen talonpoikaisuvun jäljissä kaikkea ei voi mahduttaa pariin kolmeen matkapäivään.

1930-luvun kartassa entinen Sikiälän kylä on nimetty Multalaksi, aivan karttaleikkeen ylälaidassa. Karvala ja Kurkela ovat keskellä itä-länsisuuntaisen tien varrella.Alhaalla kulkee vanha raja. Nykyisin noihin kyliin on näyttäisi olevan vaikea kulkea. Kartalla näkyviä vanhoja teitä ei enää ole. Mitenkään mahdotonta tuohon alueeseen tutustuminen ei ilmeisesti ole, mutta siihen olisi helposti mennyt päivä jos toinenkin.

Sama alue,uudet tiet, joiden nykykunnosta ei ole tietoa

Tämä kulma Kivennapaa jäi kuitenkin toisen matkan kohteeksi.
Kuten tästä matkasta jäi pois myös Pietari Lahta sekä Levasovan hautausmaa. Olisikin mukava kuulla kokemuksia niiltä, jotka Kurkelan, Sikiälän ja Karvalan seudulla ovat kulkeneet.

Toinen matkapäivä

Matkareitti

Kävimme parissa kolmessa päivässä runsaasti kyliä ja saimme hyvän yleissilmäyksen ja kävelimme kohteissa. Valitsimme siis keskeisiä kohteita, jotka ovat kohtalaisen nopeasti tavoitettavissa, eli hyvien teiden varsilla.

Kolmas matkapäivä

Valitut tiet olivat pääosin hyviä, mutta väistämättä joidenkin hiekkateiden kulkemiseen meni aikaa. Kuoppia väistellessä matkanopeus vähenee.

Neljäs matkapävä  ja kotimatkalle

Yritimme saada hyvän yleissilmäyksen ja siinä onnistuttiin. Itse asiassa bussimatka tätä olisi tuskin voinut tarjota. Isomman joukon liikkuminen olisi mennyt toisin. Pienemmällä porukalla ja pienemmällä autolla on mahdollista päästä näistä seuduista hyvin perille.

Kaikkein edullisinta olisi lähteä matkaan omalla autolla, sen hinnaksi tulee matkustajaa kohden noin puolet turistibussimatkasta. Vuokratulla henkilöpakettiautolla ja kahdeksalla matkalaisella kustannukset jäävät silloinkin selvästi matkatoimiston järjestelemää bussimatkaa pienemmäksi.

Suosittelen.






Seuraava teksti: Pihlainen

Edellinen teksti: Kuuterselkä