Nyhjätään tyhjästä

Minulla on ollut verkot vedessä Y-DNA matalikolla jo kohta vuoden päivät. Osumia eli sopivia vertailunäytteitä on tipahdellut tauluuni harvakseltaan, mutta yleensä tasoille, joista yhteisen esi-isän etäisyyden arvionti tuntuu vielä näillä tiedoilla liian epämääräiseltä.

Mielenkiintoisin taso isälinjatutkimuksessa on Y-DNA67, jonka olen itsekin ostanut. Ostaa voi myös laajemman tutkimuksen, mutta sitä vaivaa vertailutietojen niukkuus. Suppeampi tutkimus jättää pois liian suuren määrän informaatiota. Tasolla Y-DNA67 vertailutietoja riittää, mahdollisuus mielekkäisiin lähisukuvertailuihin on olemassa. Tällä tasolla minulla vain on ollut kovin hiljaista.

Erään etäserkkuni olen saanut antamaan näytteen, mutta tasolla Y-DNA67 hänen näytteensä on ongelmallinen.

Lupaava yhteys Pärssisiin

Mutta jotain hyvääkin näyttäisi olevan tiedossa. Uusi Y-DNA67 osuma tuli äskettäin. Toistaiseksi läheisin. Heikki Yrjönp. Pärssinen, 1677-1747 Pyhäjärvi Vpl on näytteenantajan ilmoittama kaukaisin tiedossa oleva esi-isä. Osuma tuntuu kiinnostavalta jo senkin takia, että geneettinen etäisyys on pienempi kuin aiemmissa osumissa. Näytteenantaja ilmoitetaan olevan viiden geneettisen askeleen päässä minusta.

Näytteenantaja vastasi sähköpostikyselyyni heti.

 Pärssisten suku on elellyt 1600-luvulta alkaen Pyhäjärvellä Kahvenitsan kylässä. Pärssisten sukuseurassa arvellaan, että Pyhäjärvelle Pärssisten suku saapui Muolaasta. Muolaassa mainitaan vuoden 1603 maakirjassa kaksi Pärssistä. Oli Antti Pärssinen - Andhers Persin. Hän oli knaappi, ratsumiehen sotaväkeen kustantantava talollinen.  Toisella tilalla asusteli Mikko Pärssinen - Michel Persin. Tarkemmin sanottuna Mikko oli siellä joskus aiemmin asunut, sillä 1603 maakirjassa hän on maininnalla Rymbde - karannut.

Kylän nimi oli Pärssilä.

Kymmenen vuotta myöhemmin 1613 maksoi maaveroa Muolaasta pohjoiseen Pyhäjärvellä Laatokan rantamilla Kahvenitsan kylässä sinne asettunut Mikko Pärssinen. Mikko Pärssisen ilmestyminen Kahvenitsaan ja Mikko Pärssisen karkaaminen Muolaasta ajoittuvat niin, että kysymyksessä saattaa olla sama henkilö. Pärssisten suku pitää tulkintaa varmana.

Kahvenitsaan tuli myös Mårten, Martti Pärssinen ja kohta Pärssisiä oli Kahvenitsan kylä puolillaan. Vähän niin kuin Pihlainen oli täynnä Kirjavaisia Kivennavalla.

Pärssisten suvusta kirjoitan vielä myöhemmin.

Sukulaismiehen testitulokset

Heikki Yrjönpoika Pärssinen tuli ikään kuin puskista. Erityisen kärsimättömästi olen odotellut etäserkun nousemista Y-DNA67 osumaksi. Yhteinen esi-isämme on kirkonkirjoissa Tuomas Kirjavainen 1724-1778 (Taulu 53).

Jos sukukirjaa ei ole käsillä, niin alkuosa siitä on ladattavissa: http://www.kirjavainen.fi/tiedostot/sukukirja-alku.pdf

Ensimmäisissä saapuneissa  tuloksissa, eli pienemmällä markkerimäärällä tasolla Y-DNA37, tämä yhteys etäserkkuun näyttää olevan helposti tulkittavissa.  Siinä geneettinen etäisyys sukulaismieheen on yksi. Mutta tämän jälkeen mikään ei sukulaismiehen yhteyksissä ole enää selvää. Hänellä ei ilmesty ainuttakaan osumaa tasolle Y-DNA67. Meillä näyttää olevan kaikista tutkituista markkereista eroavuutta neljässä.

Y-DNA67 erot	Kit Number	DYS393	DYF395S1	DYS444	DYS481
Etäserkkuni	372586	14	15-15	13	25
Oma näytteeni	339041	13	15-17	12	20

Miksi näitä osumia ei tule?

Mikä on osuma?

Y-DNA testissä verrataan vakioituja Y-kromosomin kohtia. Näytteitä toisiin verratessa etsitään erojen lukumäärää. Jos erot ovat määrältään ja laadultaan sen kaltaisia, että lähisukulaisuus on mahdollinen puhutaan osumasta. Ihan yksinkertaista tämä ei näytä olevan. 

Vakioiduissa Y-kromosomin kohdissa eli markkereissa samanlaisten 2-6 emäksen muodostamien ryhmien toistojen lukumäärä voi lisääntyä tai vähentyä ja samassa kohdassa voi tapahtua myös toistensa vaikutukset kumoavia muutoksia.

Markkereiden merkitys vaihtelee. Toiset markkerit mutatoituvat nopeammin, toiset hitaammin. Muutoksille herkemmät markkerit ovat käyttökelpoisia kahden näytteen yhteistä esi-isää pohdittaessa. Näitä kutsutaan mikrosatelliiteiksi  eli SSR- tai STR-markkeri (simple sequence repeat, short tandem repeat) Keskimääräinen mutaationopeus mikrosatelliiteissa on kaksi mutaatiota 1000 vuodessa, mutta on kohtia, jotka ovat huomattavasti herkempiä mutaatiolle. Näitä siis tarkastellaan tässä Y-DNA67 testissä.

Mikrosatelliittien lisäksi havainnoidaan geneettisessä sukututkimuksessa myös huomattavasti hitaammin muuttuvia SNP-markkereita eli snipsejä (single nucleotide polymorphisms). Näiden perusteella ihmiset luokitella haploryhmiksi ja -tyypeiksi. Oma halporyhmäni on luokiteltu N-M232, kuten myös etäserkkuni.

Olemme etäserkun kanssa selvästikin sukua, mutta olemmeko siten sukua, mitä kirkonkirjat kertovat?

Venähtänyt markkeri

Selitys minun ja sukulaismiehen osuman puuttumiseen tasolla Y-DNA67 löytyy markkerista DYS481. Tapahtunut muutos DYS 481:ssä lasketaan FamilyTreeDNA tutkimuslaitoksella viideksi mutaatiotapahtumaksi. Minulle tämän on merkitty arvoksi 20, sukulaismiehellä se on 25. Se muiden joukossa riittää, että lupaavasta osumasta tuleekin nyt huti. Viisi erillistä mutaatiota tässä ajaa laskennallisesti sukulaismiehen liian kaukaiseksi, jotta hänet näytettäisiin osumissani Y-DNA67 testissä, jossa DYS481 on vertailussa mukana.

Sukulaismies on kirkonkirjoissa kaukainen serkku. Muut välillämme olevat eroavuudet mahtuvat tulkintani mukaan vielä näihin raameihin. Isäpoika suhteita, eli mahdollisuuksia Y-DNA:n mutatotumiseen on välillämme 15, toisella 7 ja toisella 8. Mutta jos tämä DYS481 ero lasketaan viideksi mutaatiotapahtumaksi, niin sukutiedoissa näytetty yhteys ei enää ole mahdollinen. Luonnollisesti tästä seuraa johtopäätös, että jossain kohden kirkonkirjat puhuvat puuta heinää. Papille on syötetty pajunköyttä jonkun isyydestä jommassa kummassa sukuhaarassa.

Olisiko nyt syytä aloittaa sukuseuran sisäinen esi-isien isyystutkimus?

Tyhjä osumataulu

Pienemmällä markkerimäärällä tasolla 37 etäserkulleni tuli osumia roppakaupalla, monikertainen määrä minun osumiini verrattuna. Hänellä niitä on tällä hetkellä 55, minulla 14. Minulle tulleet osumat löytyvät myös häneltä ja häneltä pääosin lyhyemmällä geneettisellä etäisyydellä kuin minulta. Esimerkiksi alussa mainitsemani Pärssinen on etäserkullani etäisyydellä yksi, kun minulla tämä näyte on etäisyydellä kaksi.

Tasolla 67 etäserkkuni ei enää ole saanut ainuttakaan osumaa.

Edelleen kysymys on markkerin DYS481 arvosta. Vertasin FinlandDNA projektin N-haploryhmäläisiä. Heistä 1342 on ostanut Y-DNA67 testin. N-haploryhmässä ei oikeastaan juuri kenelläkään DYS481 ole arvoa 25.  Arvo 25 on vain sukulaismiehelläni ja jollakin näytteenantajalla, joka ei ole häveliäisyyttään antanut lainkaan tietoja esi-isästään. Siis kahdella henkilöllä koko N-haploryhmässä. Kenelläkään ei ole arvoa 24. Vain kolmellatoista näytteenantajalla on arvo 23. Minun näytteeni sijoittuu arvoon 20, joka on 86%:sti N-haploryhmäläisten saama arvo. Tässä alla jakauma:

Arvo	16	18	19	20	21	22	23	24	25
Näytteiden lukumäärä	1	18	7	1166	135	13			2

Näin suuri ero ihmetyttää, mutta oleellista on, että sukulaismiehelle ei voi enää mistään tulla osumia tasolle 67. Hänellä ei tällä tulkinnalla tule olemaan geneettisiä lähisukulaisia!

Mutaatiot ovat yksilökohtaisia ja melkoisen satunnaisia, niitä tulee kun tulee. Jos analyysiprosessissa ei ole mahdollisuutta vääriin kirjauksiin, niin tuloksen tulkinta voi olla kyseenalainen. Vaikka kyseinen mutaatio kokemusperäisesti tai muusta syystä lasketaan viideksi eri tapahtumaksi, niin tämä johtopäätös ei näytä minusta nyt todennäköiseltä oikealta.

Tieto sukuetäisyydestä on aina ennuste. Ei tosiasia. Vähäisillä tiedoillani en lähde tuota ennustetta suoralta kädeltä kyseenalaistamaan, mutta kovin oudolta vaikuttaa muiden tietojen valossa tulkinta viidestä erillisestä mutaatiosta tässä markkerissa. Mutaatiossa on kerralla voinut emäsryhmien toistojen määrä kasvaa viidellä. Ei tämä mahdotonta ole.

Katsotaan ja ihmetellään. Ehkä näihin kysymyksiin löytyy vielä vastaus. Ilman tätä markkeria johtopäätökset tuloksista olisivat olleet helpot, mutta nyt ollaan Kirjavaisten sukuhaarojen vertailussa tavallaan lähtöpisteessä jälleen. Ei ole yksiselitteistä näyttöä näyttöä siitä, että minunkaan perimäni johtaisi kohti Sipi Kirjavaista. On vain kirjallisten lähteiden kertoma.

Olisiko lisätestistä apua?

Mitä lisäarvoa tuottaisi vielä yhden Kirjavaisten sukuhaaran tutkiminen?

Minulla DYS393 näyttäisi olevan yksilöllinen mutaatio, joka vähentää selvästi mahdollisuuksiani lähiosumiin. Kaikki osumani poikkeavat tässä kohden omasta näytteestäni. Sukulaismiehellä  DYS481 jumittaa vertailuaineiston nousua. Mahdollisessa kolmannessa näytteessä näitä ei ehkä ole tai sitten on jompi kumpi. Hyvin valittu sukuhaara Tuomas Kirjavaisesta voisi tuoda lisätodistetta puoleen tai toiseen tulosten tulkinnassa ja lisäksi se voisi antaa paremman mahdollisuuden tulkita lähisukujen etäisyyttä Kirjavaisiin. Tai sitten ei. Arpapeliähän tämä on.

Pärssisten suvusta on muuten otettu viisi eri sukuhaaranäytettä ja Pärssisillä näistä on tulossa myös lisätestejä.

Ei lapsia tuulesta tule

Aviottomat lapset olivat 1800-luvulla moraalinen häpeä. Erityisesti nuoren tytön arvo avioliittomarkkinoilla oli isättömän raskauden myötä romahtanut. Äpärälapsia syntyi kuitenkin. Jonain vuonna toistakymmentä prosenttia syntyneistä lapsista.

Sukukirjasta löytyy tästä esimerkkejä, vaikka talollisten piirissä avioton lapsi oli harvinaisempi kuin tilattoman väestön kohdalla. Ikolan kylän syrjäkolkalla Patrikissa elänyt Maria Kirjavaisen (1820-1869), joka oli kahdesti naimisissa ja avioliittojensa välissä ehti synnyttää peräti neljä aviotonta lasta.

Kaukana kaikesta

Kirjavaisten suku oli asettunut Patrikkiin 1700-luvun loppupuolella Holttilasta, Marian isoisä Yrjö Kirjavainen ja isosetä Antti Kirjavainen perheineen. Heidän sukuhaaransa oli Kauksamon Kirjavaisia.

Patrikki oli Ikolan kylän vanhinta asutusta syrjässä muusta kylästä, tiettömän taipaleen takana. Taival Ikolan muihin taloihin lyheni talvella järvenselän kautta pariksi kilometriksi, kesällä matkaa tien varteen oli enemmän. Näin siis vielä Maria Kirjavaisen aikaan.


Sukukirjassa Maria on taulussa 300. Samalla kannattaa kurkistaa myös taulua 301, joka on Marian veljen Mikko Kirjavaisen. Näissä kahdessa taulussa esitellyillä henkilöillä on monenlaista yhteyttä, jota kaikkea ei sukukirjan sivuilta hahmota.

Perhettä vaiko talonväkeä

Sukutauluesittely on sikäli puutteellinen, että jaotellaan ihmiset ydinperheittäin. Menneiden aikojen ihmiset eivät eläneet ydinperheissä vaan monenlaisissa kokoonpanoissa ja pienissä tiloissa. Työvoimaa vaatinut talous houkutti poikia jäämään  avioiduttuaankin kotitaloonsa. Suurperheet syntyivät siis kuin varkain. Ne hajosivat, kun tilan jakaminen kävi mahdolliseksi.

Kaikki tiesivät paikkansa.  Yhteisön normit säätelivät elämää. Kirkko toi vahvan synnintunnon ihmisen päälle. Mutta lapsia syntyy kun on syntyäkseen. "Sikäli lapsia mikäli perse kenkkaapi", sanottiin noina aikoina.

Maria Kirjavaisen sukutaulu kiinnittää Kirjavaisten sukutaulussa huomiota, koska hänellä aviottomien lapsien määrä on suuri ja ne ovat syntyneet kahden avioliiton välissä. Ylipäätään aviottomien lapsien määrä on sukutauluissa vähäinen. Tilallisten piireissä ei ollut tapana syntyä aviottomana. Toisaalta kirkonkirjoihin merkitty isyys ei välttämättä aina ole varmaa tietoa, ei etenkään esikoislapsien kohdalla.

Maria asettuu isäpuolensa taloon

Marian isä kuoli vuonna 1837 ja Marian äiti avioitui Vilhelm Korhosen kanssa. Vilhelm Martinpoika Korhonen tuli Patrikkiin Raivolasta ja hän rakensi talon tilalle, joka lohkottiin erilleen Kirjavaisten suuresta sukutilasta. Patrikissa oli ennestään kaksi tilaa, Korhonen perusti nyt kolmannen.

Vuonna 1844 Maria itse avioitui Olli Havian kanssa. Maria ja Olli muuttivat Korhosen taloon Marian äidin luokse. Myös Marian veli Mikko Kirjavainen muutti vaimonsa Brita Tikan kanssa samaan taloon.

Tässä talossa oli elämää. Maria sai Olli Havian kanssa neljä lasta, Peterin, Ristiinan, Helenan ja Mikon. Mikko Kirjavainen sai Britansa kanssa yhden, Pietari-pojan. Talon isännän veljenpojat  Antti ja Tuomas vaimoineen ja lapsineen kuuluivat myös talonväkeen.

Kuolo kulkee Patrikissa

Talon isäntä Vilhelm Martinpoika kuoli vuonna 1851. Tästä lähtien taloa isännöi Vilhelmin leski eli Marian äiti Loviisa Jäkkönen.

Marian isäpuolta ei oltu vielä saatettu kirkkomaalle kun Marian mies Ollikin kuoli. Tämä tapahtui kaksi päivää ennen isännän hautajaisia. Olli Havia kuoli nuorena. Hän oli juuri kolmekymmentä täyttänyt, ehti silti olla kahdesti naimisissa. Maria oli nimittäin hänen toinen vaimonsa.

Nämä kuolemantapaukset sattuivat keväällä. Vielä saman vuoden syksyllä kuoli Marian veli Mikko Kirjavainen.

Vuosi 1851 oli ollut Ikolan Patrikissa siis surua täynnä. Kuolinsyiksi on kirjattuna miehillä nervfeber, tvinsot, vattensot. Lavantautia, näivetystautia ja vesipöhöä. Yksikään ei viittaa äkkikuolemaan, joten pitkään oli Patrikissa sairasteltu.


Talo eli elämäänsä vanhan emännän Loviisan johdolla. Seuraavaksi vietettiin häitä kun Mikko Kirjavaisen leski Brita Tikka otti ja avioitui Mooses Lempisen kanssa. Mooses muutti kotivävyksi.

Seuraava perhetapahtuma vai pitäisikö sanoa talonväkitapahtuma, oli Maria Kirjavaisen viidennen lapsen syntymä. Maria oli ollut leskenä jo neljä vuotta. Lapsi sai kasteessa nimen Mooses.

Kahden vuoden kuluttua syntyi Marialle tyttö Saara. Toinen avioton lapsi, jonka nimen ja syntymäajan pappi raapusti rippikirjan huomautussarakkeeseen Marian kohdalle. Oäkta barn!

Taas kului kaksi vuotta. Nyt kuoli Brita, Moses Lempisen vaimo. Moses pysyi leskenä ja Marialle syntyi vielä kaksi aviotonta lasta, Paavo ja Loviisa.

Rippikirjan kertomaa

Kivennavan seurakunnan rippikirja 1850-1859 kertoo mitä talonväen elämässä tapahtui. Ylinnä on kirjattu edesmennyt isäntä Wilhelm Martinpoika Korhonen ja hänen leskensä, Mikon ja Marian äiti Loviisa Jäkkönen.
Sitten on Mikko Peterinpoika Kirjavainen, hänkin kuollut. Hänet esitetään Wilhelm Mortenson Korhosen lesken poikana.
Mikon ensimmäinen vaimo, vuonna 1847 kuollut Anna Mikontytär Martikainen, on saanut seuraavan rivin. Sitten on vuorossa Mikon toinen vaimo Brita Yrjöntytär Tikka.  Brita on merkitty naineeksi kotivävyn Mooses Jaakopinpoika Lempisen, joka taas on merkitty naineeksi Wilhelm Martinpoika Korhosen leskentyttären Maria Petterinpoika Kirjavaisen.

Kun avaat linkin rippikirjan sivulle niin sivun oikeasta laidasta löydät Marian kohdalle tehdyt kirjaukset.

Mooses Lempinen otti siis Maria Kirjavaisen aviovaimokseen neljän aviottoman lapsen jälkeen. Ensimmäinen Marian aviottomista  lapsista, Mooses, oli tuolloin lähes kymmenvuotias.

Marian neljä lasta pysyvät kirkonkirjoissa äpärinä. Maria ja Mooses saivat lisäksi yhteisen aviolapsen, Matti Lempinen syntyi vuonna 1864.

Oliko tässä näytelmässä roistoa?

Mitkä olivat talon väen tunteet, ajatukset ja teot elämän eri aikoina? Minkälaisiksi kehittyivät Britan ja Marian välit? Marian henkilöhistoriasta saisi punottua väkevää ihmissuhdedraamaa. Maria viettelemässä Moosesta varmistaakseen lastensa tulevaisuuden. Vai oliko Maria sittenkin pidättyväinen ja vastahankainen? Mooses siis hääräili häntäheikkinä kahden naisen kimpussa ja hylkäsi lopulta vaimonsa. Mitä teki talon emäntä, Marian äiti? Loviisa piti talon asioita ja avaimia hallussaan. Hän järjesteli taustalla asioita niin, että Mooses huolehtisi jatkossa varmasti hänen vunukoistaan. Brita saattoi jo olla sairaalloinen ja Mooses tästä syystä haki viereltä vetreämpää.

Mitäpä me entisaikojen ihmisten elämästä tiedämme? Talonväellä oli pääasiallinen huoli selviytymisestään. Elämisen ehdot olivat karut. Kun elämä alkoi olla vähän mallillaan, niin talon lähes koko miesväki sairastui ja kuoli. Talossa oli enää vain yksi työmies.

Asuttiin pimeässä savutuvassa. Lavitsat ylettyivät ympäri tupaa, uunin kupeella oli sänky olkineen. Tuvassa ei ollut varsinaisia makuusijoja vaan asukkaat nukkuivat päivän töistä uupuneina olkien päällä lattialla.

Leipä oli tiukassa soiden ympäröimillä pelloilla. Patrikissa oli kyllä hyvää mäkistä peltomaata, mutta sitä ympäröivät laajat suot.

Mutta sitkeä ja hyvä äiti on Maria ollut. Marian yhdeksästä lapsesta seitsemän kasvoi aikuisikään asti. Viisi heistä perusti oman perheen.  Hyvä saavutus Marialta. Kivennavan pitäjässä kuolleista lähes puolet oli noina aikoina alle viisivuotiaita.

Vunukoita Marialle siunaantui ainakin neljätoista.

Wilhelm Korhosen tila Ikolan Patrikissa vuonna 1850. Ylimmällä rivillä Mikko Kirjavainen vaimonsa Brita Tikan kanssa ja Olavi Havia vaimonsa Maria Kirjavaisen kanssa. Jälkimmäisellä pariskunnalla on lapset Ristiina ja Helena. http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=364841

1855 Maria on leski ja lapsia hänellä on Mikko, Moses, Kristiina ja Helena. Marian mies Olli Havia kuoli vuonna 1851, Marian nuorin lapsi Mooses on syntynyt vuonna 1854. Moses Lempinen on avioitunut Marian veljen lesken Brita Tikan kanssa. Taloa isännöi Korhosen leski ja Marian äiti Loviisa Jäkkönen.
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=372631

1865 Moseksella on nyt uusi vaimo Maria Kirjavainen, Brita Tikka on kuollut. Moseksella ja Marialla on yksivuotias yhteinen Matti-poika. Muita Marian lapsia ei ole merkitty Moosekselle. Marian äiti elää yli 70-vuotiaaksi.

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=22681223

Oliko Persiassa Kirjavaisia orjina?

Jukka Korpelan tutkimus Idän Orjakauppa keskiajalla, alaotsikko Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta on painettu kirjaksi ja julkaistu viime vuoden lopulla. Alaotsikosta huolimatta Korpela kertoo kuitenkin hyvin vähän yksityiskohtaisia huomioita Karjalaan kohdistuneesta orjakaupasta.

Pitkä matka markkinoille rajoitti huomattavasti orjakauppaa Karjalasta. Varsinaiset orjamarkkinat olivat kaukana Mustallamerellä. Sotien ja ryöstöretkien aikana otettiin tietysti vankeja, kaikkia kiinni saatuja ei tapettu. Mutta kuljetusongelmat rajoittivat orjien ottamista. Näin pitkältä kannatti viedä etupäässä arvokkaita lapsia. Nämä taas eivät pystyneet kantamaan mitään, vaan kaappajien piti huolehtia heistä samalla tavalla kuin muustakin ryöstösaaliista, jota kuljetettiin matkassa.

Tataarit jättivät pikkulapsia Suomenlahden jäälle juuri tästä syystä talvella 1577 palatessaan Viroon Etelä-Suomesta. Oli logistisia ongelmia. Orjien kuljettaminen kaukaa pohjoisten metsistä etelään ei ollut helppoa. Hävikki oli aina niin suurta, että elävinä perille Volgan ja Mustanmeren markkinoille saatiin keskimäärin noin parikymmentä prosenttia. Pohjoinen vaalea orja olikin markkinoilla kallis ja arvostettu. Vaaleus oli myyntivalttina.

Orjakauppa pysyvä ilmiö

Korpelan kirjassa on hyvin vähän tietoa tai kuvauksia tuon edellä kerrotun jäällepudottamisen kaltaisista dramaattisista tapahtumista. Ruotsalaislähteistä löytyy kuitenkin jo 1500-luvulla esimerkkejä karjalaisten kaappaamisesta Venäjälle. Mutta kirjan alaotsikosta huolimatta Ruotsin Karjala mainitaan tekstissä vain muutamassa kohden kuin ohimennen.

Korpela etsii vastausta kysymykseen kuinka laajaa oli Pohjolan orjakauppa. Mikä tätä orjakauppaa pyöritti, vaikka markkinat olivat kaukana? Oliko sitä?

Ryöstely ja vankien mukaanottaminen oli pysyvä ja suuri ilmiö keskiajalta aina 1500-luvulle sotaretkien yhteydessä. Myös myöhemminkin, Isonvihan aikana, vietiin suomalaisia orjuuteen, mutta Korpelan tutkimus ei kerro enää tästä ajasta. On oletettu, että orjakaupan volyymi olisi ollut korkeimmillaan 1500-1600 luvuilla. Korpela suhtautuu tähän oletukseen kriittisesti. Näin voi toki olla, mutta kysynnässä ei hänen mielestään tapahtunut mitään oleellisia muutoksia. Muutos saattoi olla vain sitä, että lähdeasiakirjoja alkaa syntyä.

Kehittyvä orjakauppa

Orjakauppa muutti aikojen saatossa muotoaan, mutta se jatkui aina 1700-luvulle asti. 

Keskiajalla viikingit toimivat orjien välittäjinä. Naapuriväestön keskuudesta ryöstetyt orjat olivat kauppatavarana siinä kuin mikä tahansa ryöstetty, ostettu tai vaihdettu kapine tai kotieläin. Suomalaisia joutui myös Ruotsiin orjuuteen 1300-luvulle asti. Novgorod ja tataarit kävivät ryöstöretkillä Suomessa ennen Moskovan valtakunnan syntyä. Moskovan valtakunta tuhosi Novgorodin kauppiastasavallan 1400-luvun lopulla.

 Novgorod ei ollut samankaltainen alueellinen valtio, miten me nyt valtion ymmärrämme. Novgorodin suorittamat ryöstöretket pohjoisiin metsiin olivat kauppatavaran ja resurssien satunnaista haalimista vailla pysyvää jalansijaa alueella. Moskova ryhtyi luomaan territoriaarista aluetta itselleen myös Karjalasta. Asukkaat muuttuivat veronmaksajiksi ja Moskova ryhtyi tästä syystä rajoittamaan orjataloutta. Ruotsin puolen asukas, pakana Koreli, jota ei oltu kastettu oikeaan kreikkalaiskatoliseen uskoon voi tietenkin vielä päätyä orjaksi. Siinäkin kaupan logiikkana oli ensin lunnasten kiristäminen ja vasta toisena vaihtoehtona myynti ammattimaiselle orjakauppiaalle.

1500-luvun lopulla pohjoisesta etelään suuntautunut orjakauppa hiipuu. Pohjoisen vangit päätyivät nyt kaikki orjiksi varsinaiselle Venäjälle. Orjakaupan luonne muuttuu monella tavalla. Sodat raaistuivat ja vihollinen demonisoitiin, koska pakanoitakaan ei enää saanut tappaa, elleivät he olleet pahoja.

Vielä Isoviha merkitsee suurta hetkellistä orjakaupan lisäystä. Suomesta ryöstettiin tuolloin 20000-30000 ihmistä Venäjälle. Tämä ryöstely ja kauppaaminen oli järjestelmällistä toimintaa. Osa oli sotavankeja, mutta kasakat ryöstivät etenkin lapsia, koska heistä sai edelleen hyvän hinnan Venäjän orjamarkkinoilla.

Orjuus on monimuotoista

Novgorod ja tataarit kävivät ryöstöretkillä Suomessa ennen Moskovan valtakunnan syntyä. Moskovan valtakunta tuhosi Novgorodin kauppiastasavallan 1400-luvun lopulla.Oleellinen sanoma Korpelan kirjassa on, että keskiaikainen orjuus ymmärretään yleensä väärin, kuva orjuudesta on liian kapea. Pohjoisen asukkaiden orjakaupassa ei ollut kysymys samanlaisesta ilmiöstä, joka tuotti työvoimaa Pohjois-Amerikan puuvillapelloille. Orjuus on monipuolisempi ja laajempi asia, orjia on ollut monenlaisia ja se on ollut luonnollinen asia.

Orjuuden käsite tai laajemmin vapaan ja epävapaan yksilön käsite on ollut veteen piirretty viiva. Entisajan yhteisöissä yksilöillä oli harvoin oikeuksia päättää asioistaan. Kuninkaan alamaisina kaikki rahvas on ollut enemmän tai vähemmän orjan asemassa.

Yhtenä esimerkkinä Korpela nostaa suomalaisten muuton Ruotsin metsäalueille. Hän pitää virheellisenä väittämää, että muutto olisi ollut vapaaehtoinen tai johtunut liikaväestöstä Savossa, Karjalassa ja muualla metsäsuomessa. Kustaa Vaasa tilasi voudeilta työvoimaa Ruotsiin. Kunkin voudin oli määrä lähettää 20-40 miestä ja naispalvelijaa kustakin voutikunnasta. Erikseen määrättiin väkeä kaivoksiin. Tuolloin oli kysymys rikollisista tai väestöstä, joka ei ollut asettunut paikoilleen maata viljelemään.

Ihmisten muuttovapaus on ollut Ruotsissa hyvin rajallinen. Elettiin synnyinseudulla ja yritettiin suoriutua veroista. Muuton rajoittamisen perussyy oli Korpelan mielestä paikallisten virkamiesten palkka, joka kustannettiin seudulla kerätystä verosta eikä palkan määrä voinut vaihdella sattumanvaraisesti. Irtolaisuus oli rikollisuutta ja rikollisia määrättiin orjuuden omaiseen pakkotyöhön. Aatelisilla oli kartanoissaan oma työvoimansa ja omat verotusoikeutensa. Ei niiltäkään tiluksilta omavaltaisesti mihinkään lähdetty.

Karjalainen orja etelässä oli harvinaisuus

Loppupäätelmänä Korpela toteaa, ettei orjuutta Pohjolassa ole syytä paisutella. Ilmiö on ollut pysyvä, mutta ei suuri. Karjalainen tai suomalainen lapsi, etenkin tyttö, oli kallis ja haluttu kauppatavara, mutta tämän toimittaminen lukuisten välikäsien kautta etelän orjamarkkinoille oli vaikeaa. Lähempänä taas ei ollut markkinoita.

Orjakauppa Mustallamerellä ja Kaspianmerellä koski kymmeniätuhansia ihmisiä vuosittain, mutta näistä ei varmasti laajempinakaan aikoina ollut karjalaisia tai suomalaisia muutamaa kymmentä enempää vuodessa. Tästä lukumäärästä ei kuitenkaan ole lähdeaineistoissa kiistattomia todisteita, vaan päätelmä on todennäköisyyksistä johdettu arvio, jonka Korpela kertoo tehneensä erittäin suuren lähdemateriaalin tutkimusten perusteella.

Pimiä

Veijo Pimiän artikkeli Kivennapalaisessa

"Vuoden 2012 lopulla oli Pimiä nimisiä Suomen kansalaisia kaikkiaan 287. Näistä asui Suomessa 273 ja ulkomailla 14."

Näin Pimiöistä kertoo Veijo Pimiä viime vuonna ilmestyneessä Kivennapalaisessa. Nyt kun katselee samoja tilastolukuja, niin Väestörekisterikeskuksen nimipalvelun mukaan Pimiöitä on edelleen tuo 287 Suomen kansalaista. Ulkomailla nyt 13, kotimaassa 274.

Täydennän hieman Veijo Pimiän sukukertomusta lisäämällä siihen muutaman kirjavaisyhteyden. Pimiä ei ole suuri suku. Kivennavan Kirjavaisen sukukirjan tauluissa esitellään silti 399 Pimiää.

Kirjavaiset ja Pimiät

Sukunimi Pimiä liittyy Kirjavaisiin jo varhain 1700-luvulla. Erityistä lisäksi on, että ensimmäiset avioliitot liittyvät Kauksamon Kirjavaisiin. 

Pimiät asuivat Voipialassa, toisella puolen Kivennapaa. Sukujen yhteenkietoutuminen ei myöskään ollut yksittäinen sattuma, vaan kysymys on kahdesta liitosta, jossa veljekset naivat serkukset. Näillä suvuilla oli hyvin todennäköisesti ollut aiemminkin yhteyksiä.

Joutselässä sortuivat molemmat suvut

Pimiän suku oli Voipialasta ainakin jo 1600-luvulla. Tuolloin Kivennavan asutus oli harvaa. Kylät olivat parin kolmen savupirtin rykelmiä, usein vain yksittäisiä taloja. Ajoittain ei kylän paikalla ollut mitään. Pimiän tila oli Voipialassa vuosisadan alusta lähtien. Kylän muodosti vuosisadan alussa Matti Pimiän (1580-1634) ja Niilo Soitun tilat. Antti Pimiän tila oli autio.

Pimiöitä asui 1600-luvulla myös Joutselässä, kuten myös Kirjavaisia. Kylässä asui Martti Pimiä vaimonsa ja poikansa kanssa. Sipi Kirjavaisen (1570-1637) poika Erkki Kirjavainen ja hänen poikansa Lasse, sitten myös veli Antti ja Heikki perheineen. Pimiät häviävät Joutselästä 1700-luvun taitteessa, mahdollisesti jo Suurina Kuolonvuosina. Kirjavaiset katoavat myöhemmin, Isonvihan aikana.

Vuoden 1639 henkikirjan mukaan Voipialaa ei ollut, mutta lähistöltä Liikolan henkikirjassa on samana vuonna Tuomas Pimiä. Pimiän tila on Voipialassa taas myöhempinä vuosina. Matti Pimiän tilan isännyys on vaihtunut Tuomakselle (1620-1670) ja vuosisadan lopulla Tuomaksen pojalle Martti Pimiälle (1660-1710).

Suurista kuolonvuosista ja Isovihasta Pimiän suku selvisi Matti Pimiän pojanpojan Martti Pimiän kautta. Matin pojalla Tuomaalla oli neljä poikaa, mutta suku jatkui vain Martti Pimiästä. Martti Tuomaanpojan jälkeläisiä ovat siten ilmeisesti kaikki Kivennavan Pimiät. Martista Pimiän suku haarautuu neljään poikaan, Tuomakseen (1691-1750), Juhoon (1697-1762), Mattiin (1701-1743) ja Pietariin (1703-1785). Matti ja Pietari ottivat vaimokseen Kirjavaisen.

Isoisä Tuomas eli Tuomas Matinpoika Pimiä esiintyi usein käräjillä. Vuonna 1649 hänet tuomittiin 18 markan sakkoihin kuuden mustelman aiheuttamisesta lyömällä. Vuonna 1652 hän oli uhkaillut vouti Pietari Lilliaskoghin asiamiestä Pietari Antinpoikaa viikatteella ja halventavilla puheilla, kun tämä oli perimässä autioveroja, saaden 6 mk sakkoja. Vuonna 1657 hän sai 40 mk sakkoja, kun hänen veljensä Pietarin leski Malin Ristontytär syytti häntä hevosen ottamisesta pantiksi väitetyistä saatavista.

Sukupolvet vaihtuvat eri tahtia

Heikki Matinpoika Kirjavaisen Pihlaisiin ja Kauksamoon asettuneet pojat Matti, Juho, Pietari ja Tuomas olivat samannimiset kuin Pimiän veljekset. Nimiä ei kuitenkaan ole annettu samanaikaisesti. Ratsumies Sipi Kirjavainen ja nihti Matti Pimiä ovat olleet lähes saman ikäisiä, mutta Matti Pimiän pojanpoika Martti Pimiä (1660-1710) oli jo eri sukupolvea kuin Sipin pojanpoika Heikki Kirjavainen (1610-1670). Ikäeroa viisikymmentä vuotta. Heikin pojat olivat Martti Pimiän ikäluokkaa. Olisiko Martti Pimiä jostain syystä antanut pojilleen etunimet Heikki Kirjavaisen poikien mukaan?

Pimiän ja Kirjavaisten sukujen kantaisät olivat samaa sukupolvea. Kirjavaisten serkukset puolisoikseen ottaneet Pimiän veljekset olivat kolmatta polvea. Kirjavaisten Pimiöihin naidut serkukset viidettä sukupolvea. Kuitenkin saman ikäisiä puolisoidensa kanssa. Sukupolvet vaihtuivat Pimiöiden kohdalla huomattavasti verkkaisemmin kuin Kirjavaisten kohdalla.

Pimiöihin naiduissa Kirjavaisissa oli kysymys Juho Kirjavaisen poikien tyttäristä. Heikin pojista Juho oli muuttanut Kauksamoon muiden asettuessa Pihlaisiin. Matti Pimiä (1701-1743) avioitui Juho Kirjavaisen pojantyttären Kaisa Kirjavaisen kanssa. Pietari Pimiä (1703-1785) avioitui Juho Kirjavaisen toisen pojan tyttären Anna Kirjavaisen kanssa. Anna ja Kaisa olivat siis serkuksia. Tämä yhdisti Voipialan Pimiät Kauksamon Kirjavaisiin.

Matti Pimiä ja Anna Kirjavainen asuivat Voipialassa, Pietari Pimiä muutti Kaisan kanssa Kotselkään. Kuten Veijo Pimiä Kivennapalaisessa kertoo, Pietarin jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa on mm. runoilija Ilmari Pimiä.

Suvut kietoutuvat toisiinsa

Kaisa Kirjavainen avioitui miehensä Pietari Pimiän kuoltua vielä Voipialaisen Eenokki Kyllästisen kanssa, Tästä liitosta syntynyt Kaisan poika Pauli Kyllästinen avioitui Katariina Pimiän kanssa. Katariina oli Juho Pimiän pojantytär. Siis tuon edellä mainitun Pimiän veljessarjan kolmannen veljen. Pauli Kyllästisen pojanpoika nai sittemmin Maria Pimiän, joka oli Katariina Pimiän veljen pojantytär. Ja sitä rataa Pimiät ja Kirjavaiset kietoutuivat sukuina toisiinsa.

Veljesten avioituminen serkusten kanssa ei ole tavanomaista, mutta ei tavatontakaan. Vanhan kirkkolain mukaan poika velvoitettiin hankkimaan avioliitolle vanhempien suostumus. Miehen tuli myös anoa tyttöä hänen isältään, joka oli tyttärensä naittaja. Tytöllä ei ollut asiaan juuri sanomista, kuten ei naisilla sananvaltaa muutenkaan. Mies käytti ehdotonta päätösvaltaa perheessä ja vastasi myös omaisuudesta.

Pimiöiden ja Kirjavaisten avioliittojen takana seisoivat ilmeisesti Pimiöiden veljesten isä Matti Pimiä ja toisaalta Juho Kirjavaisen pojat Juho Juhonpoika ja Joonas Juhonpoika. Saattoi Kauksamon Kirjavaisten äijä-Juhollakin olla jotain sanottavaan vunukoidensa naimakauppoihin. Avioliitto oli tuolloin ennen muuta taloudellinen päätös ja sukuyhteisön toimenpide.

Vanhoissa lähteissä naiset merkittiin kirjoihin patronyymeinä vailla sukutaustaansa. Mistä tulivat 1600-luvulla Kirjavaisten vaimot? Seikka, Valpuri, Malena, Aune Vilpontr, Helga Tuomaantr, Liisa Simontr, Maria Juhontr, Maria Mikontr, Maria Eskontr, Mari Sipintr, Valpuri Sipintr, Valpuri Ristontr, Mari Pertuntr…Ja oliko Pimiöiden miniöissä jo aiemminkin Kirjavaisia? Kerttu Matintr, Anna Heikintr, Mari Nuutintr...

Myöhemmin Pimiöiden ja Kirjavaisten sukujen jäsenet avioituvat monessa polvessa. Tuossa 1700-luvun alun Pimiöiden veljessarjassa, Pietari, Tuomas, Juho ja Matti, on jokaisella Kirjavaisia jälkipolvissaan. Kuten on myös Kirjavaisten 1600-luvun loppupuolen veljessarjassa, Pietari, Tuomas, Juho ja Matti, jokaisella Pimiän sukua jälkipolvissaan. Tosin näitä Pimiöiden ja Kirjavaisten sukujen avioliittoja syntyi harvakseltaan, eikä enää kertaakaan niin, että samasta talosta olisi lähdetty uudelle kosiomatkalle saman naittajan puheille.

Liitoissa oli myös yhä enemmän sijaa nuorten omille mielipiteille. Viereisestä kylästähän puolisoa usein katsottiin. Kylien pojat vahtivat mustasukkaisina kylän tyttöjä naapurikylän pojilta, joten maasto oli turvallisempaa edetä, jos talonväki oli jotain kautta jo ennestään tuttua.

Nuoriso etsi puolisoa kirkkomatkoilla, kyläkiikuissa, kihuissa, muissa juhlissa ja talkoissa. Kannaksella on ollut mielenkiintoisia tapoja parinmuodostuksessa. Nuoriso tuppijuhlissa kirkonmäellä ja tytöillä tyhjä puukontuppi vyöllä. Vanhempi naisihminen mainostamassa: “Täss on tyttö tupelle tullut, ken tahtoo, ni tampatkoo.” Poika, joka pisti puukkonsa tytön tuppeen sai seuraavana pyhänä käydä talossa katsomassa oliko hänet vävypojaksi kelpuutettu.

Oven kamanan vierestä seinästä puukkonsa löytänyt sai niine hyvineen lähteä paluumatkalle.