Pimiä

Veijo Pimiän artikkeli Kivennapalaisessa

"Vuoden 2012 lopulla oli Pimiä nimisiä Suomen kansalaisia kaikkiaan 287. Näistä asui Suomessa 273 ja ulkomailla 14."

Näin Pimiöistä kertoo Veijo Pimiä viime vuonna ilmestyneessä Kivennapalaisessa. Nyt kun katselee samoja tilastolukuja, niin Väestörekisterikeskuksen nimipalvelun mukaan Pimiöitä on edelleen tuo 287 Suomen kansalaista. Ulkomailla nyt 13, kotimaassa 274.

Täydennän hieman Veijo Pimiän sukukertomusta lisäämällä siihen muutaman kirjavaisyhteyden. Pimiä ei ole suuri suku. Kivennavan Kirjavaisen sukukirjan tauluissa esitellään silti 399 Pimiää.

Kirjavaiset ja Pimiät

Sukunimi Pimiä liittyy Kirjavaisiin jo varhain 1700-luvulla. Erityistä lisäksi on, että ensimmäiset avioliitot liittyvät Kauksamon Kirjavaisiin. 

Pimiät asuivat Voipialassa, toisella puolen Kivennapaa. Sukujen yhteenkietoutuminen ei myöskään ollut yksittäinen sattuma, vaan kysymys on kahdesta liitosta, jossa veljekset naivat serkukset. Näillä suvuilla oli hyvin todennäköisesti ollut aiemminkin yhteyksiä.

Joutselässä sortuivat molemmat suvut

Pimiän suku oli Voipialasta ainakin jo 1600-luvulla. Tuolloin Kivennavan asutus oli harvaa. Kylät olivat parin kolmen savupirtin rykelmiä, usein vain yksittäisiä taloja. Ajoittain ei kylän paikalla ollut mitään. Pimiän tila oli Voipialassa vuosisadan alusta lähtien. Kylän muodosti vuosisadan alussa Matti Pimiän (1580-1634) ja Niilo Soitun tilat. Antti Pimiän tila oli autio.

Pimiöitä asui 1600-luvulla myös Joutselässä, kuten myös Kirjavaisia. Kylässä asui Martti Pimiä vaimonsa ja poikansa kanssa. Sipi Kirjavaisen (1570-1637) poika Erkki Kirjavainen ja hänen poikansa Lasse, sitten myös veli Antti ja Heikki perheineen. Pimiät häviävät Joutselästä 1700-luvun taitteessa, mahdollisesti jo Suurina Kuolonvuosina. Kirjavaiset katoavat myöhemmin, Isonvihan aikana.

Vuoden 1639 henkikirjan mukaan Voipialaa ei ollut, mutta lähistöltä Liikolan henkikirjassa on samana vuonna Tuomas Pimiä. Pimiän tila on Voipialassa taas myöhempinä vuosina. Matti Pimiän tilan isännyys on vaihtunut Tuomakselle (1620-1670) ja vuosisadan lopulla Tuomaksen pojalle Martti Pimiälle (1660-1710).

Suurista kuolonvuosista ja Isovihasta Pimiän suku selvisi Matti Pimiän pojanpojan Martti Pimiän kautta. Matin pojalla Tuomaalla oli neljä poikaa, mutta suku jatkui vain Martti Pimiästä. Martti Tuomaanpojan jälkeläisiä ovat siten ilmeisesti kaikki Kivennavan Pimiät. Martista Pimiän suku haarautuu neljään poikaan, Tuomakseen (1691-1750), Juhoon (1697-1762), Mattiin (1701-1743) ja Pietariin (1703-1785). Matti ja Pietari ottivat vaimokseen Kirjavaisen.

Isoisä Tuomas eli Tuomas Matinpoika Pimiä esiintyi usein käräjillä. Vuonna 1649 hänet tuomittiin 18 markan sakkoihin kuuden mustelman aiheuttamisesta lyömällä. Vuonna 1652 hän oli uhkaillut vouti Pietari Lilliaskoghin asiamiestä Pietari Antinpoikaa viikatteella ja halventavilla puheilla, kun tämä oli perimässä autioveroja, saaden 6 mk sakkoja. Vuonna 1657 hän sai 40 mk sakkoja, kun hänen veljensä Pietarin leski Malin Ristontytär syytti häntä hevosen ottamisesta pantiksi väitetyistä saatavista.

Sukupolvet vaihtuvat eri tahtia

Heikki Matinpoika Kirjavaisen Pihlaisiin ja Kauksamoon asettuneet pojat Matti, Juho, Pietari ja Tuomas olivat samannimiset kuin Pimiän veljekset. Nimiä ei kuitenkaan ole annettu samanaikaisesti. Ratsumies Sipi Kirjavainen ja nihti Matti Pimiä ovat olleet lähes saman ikäisiä, mutta Matti Pimiän pojanpoika Martti Pimiä (1660-1710) oli jo eri sukupolvea kuin Sipin pojanpoika Heikki Kirjavainen (1610-1670). Ikäeroa viisikymmentä vuotta. Heikin pojat olivat Martti Pimiän ikäluokkaa. Olisiko Martti Pimiä jostain syystä antanut pojilleen etunimet Heikki Kirjavaisen poikien mukaan?

Pimiän ja Kirjavaisten sukujen kantaisät olivat samaa sukupolvea. Kirjavaisten serkukset puolisoikseen ottaneet Pimiän veljekset olivat kolmatta polvea. Kirjavaisten Pimiöihin naidut serkukset viidettä sukupolvea. Kuitenkin saman ikäisiä puolisoidensa kanssa. Sukupolvet vaihtuivat Pimiöiden kohdalla huomattavasti verkkaisemmin kuin Kirjavaisten kohdalla.

Pimiöihin naiduissa Kirjavaisissa oli kysymys Juho Kirjavaisen poikien tyttäristä. Heikin pojista Juho oli muuttanut Kauksamoon muiden asettuessa Pihlaisiin. Matti Pimiä (1701-1743) avioitui Juho Kirjavaisen pojantyttären Kaisa Kirjavaisen kanssa. Pietari Pimiä (1703-1785) avioitui Juho Kirjavaisen toisen pojan tyttären Anna Kirjavaisen kanssa. Anna ja Kaisa olivat siis serkuksia. Tämä yhdisti Voipialan Pimiät Kauksamon Kirjavaisiin.

Matti Pimiä ja Anna Kirjavainen asuivat Voipialassa, Pietari Pimiä muutti Kaisan kanssa Kotselkään. Kuten Veijo Pimiä Kivennapalaisessa kertoo, Pietarin jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa on mm. runoilija Ilmari Pimiä.

Suvut kietoutuvat toisiinsa

Kaisa Kirjavainen avioitui miehensä Pietari Pimiän kuoltua vielä Voipialaisen Eenokki Kyllästisen kanssa, Tästä liitosta syntynyt Kaisan poika Pauli Kyllästinen avioitui Katariina Pimiän kanssa. Katariina oli Juho Pimiän pojantytär. Siis tuon edellä mainitun Pimiän veljessarjan kolmannen veljen. Pauli Kyllästisen pojanpoika nai sittemmin Maria Pimiän, joka oli Katariina Pimiän veljen pojantytär. Ja sitä rataa Pimiät ja Kirjavaiset kietoutuivat sukuina toisiinsa.

Veljesten avioituminen serkusten kanssa ei ole tavanomaista, mutta ei tavatontakaan. Vanhan kirkkolain mukaan poika velvoitettiin hankkimaan avioliitolle vanhempien suostumus. Miehen tuli myös anoa tyttöä hänen isältään, joka oli tyttärensä naittaja. Tytöllä ei ollut asiaan juuri sanomista, kuten ei naisilla sananvaltaa muutenkaan. Mies käytti ehdotonta päätösvaltaa perheessä ja vastasi myös omaisuudesta.

Pimiöiden ja Kirjavaisten avioliittojen takana seisoivat ilmeisesti Pimiöiden veljesten isä Matti Pimiä ja toisaalta Juho Kirjavaisen pojat Juho Juhonpoika ja Joonas Juhonpoika. Saattoi Kauksamon Kirjavaisten äijä-Juhollakin olla jotain sanottavaan vunukoidensa naimakauppoihin. Avioliitto oli tuolloin ennen muuta taloudellinen päätös ja sukuyhteisön toimenpide.

Vanhoissa lähteissä naiset merkittiin kirjoihin patronyymeinä vailla sukutaustaansa. Mistä tulivat 1600-luvulla Kirjavaisten vaimot? Seikka, Valpuri, Malena, Aune Vilpontr, Helga Tuomaantr, Liisa Simontr, Maria Juhontr, Maria Mikontr, Maria Eskontr, Mari Sipintr, Valpuri Sipintr, Valpuri Ristontr, Mari Pertuntr…Ja oliko Pimiöiden miniöissä jo aiemminkin Kirjavaisia? Kerttu Matintr, Anna Heikintr, Mari Nuutintr...

Myöhemmin Pimiöiden ja Kirjavaisten sukujen jäsenet avioituvat monessa polvessa. Tuossa 1700-luvun alun Pimiöiden veljessarjassa, Pietari, Tuomas, Juho ja Matti, on jokaisella Kirjavaisia jälkipolvissaan. Kuten on myös Kirjavaisten 1600-luvun loppupuolen veljessarjassa, Pietari, Tuomas, Juho ja Matti, jokaisella Pimiän sukua jälkipolvissaan. Tosin näitä Pimiöiden ja Kirjavaisten sukujen avioliittoja syntyi harvakseltaan, eikä enää kertaakaan niin, että samasta talosta olisi lähdetty uudelle kosiomatkalle saman naittajan puheille.

Liitoissa oli myös yhä enemmän sijaa nuorten omille mielipiteille. Viereisestä kylästähän puolisoa usein katsottiin. Kylien pojat vahtivat mustasukkaisina kylän tyttöjä naapurikylän pojilta, joten maasto oli turvallisempaa edetä, jos talonväki oli jotain kautta jo ennestään tuttua.

Nuoriso etsi puolisoa kirkkomatkoilla, kyläkiikuissa, kihuissa, muissa juhlissa ja talkoissa. Kannaksella on ollut mielenkiintoisia tapoja parinmuodostuksessa. Nuoriso tuppijuhlissa kirkonmäellä ja tytöillä tyhjä puukontuppi vyöllä. Vanhempi naisihminen mainostamassa: “Täss on tyttö tupelle tullut, ken tahtoo, ni tampatkoo.” Poika, joka pisti puukkonsa tytön tuppeen sai seuraavana pyhänä käydä talossa katsomassa oliko hänet vävypojaksi kelpuutettu.

Oven kamanan vierestä seinästä puukkonsa löytänyt sai niine hyvineen lähteä paluumatkalle.

Pohjolan leijona

Mirkka Lappalainen kirjoittaa kirjassaan Pohjolan leijona elävästi ja mielenkiintoisesti Ruotsin historiasta selvittäen tapahtumien merkitystä itäisten maakuntien eli Suomen kannalta. Lappalaisen käyttämä kieltä ei voi sanoa kuivaksi historiankuvaukseksi:

“Pohjolan nuoren leijonan valtakunta oli laaja. Se oli valon ja pimeyden maa, harvaanasuttu erämaa, jonka repaleisia kalliorantoja yhdisti meri. Valtakunnan itäisessä osassa levisivät suot ja metsät, joiden keskeltä pilkistivät pienet kylät ja pellot. Salakasket piiloutuivat korpien kätköihin. Hallitsijan valta ulottui vain synkkiin linnoihin ja rannikon pieniin kaupunkeihin. Teitä oli vähän, eivätkä ne juuri olleet ratsupolkuja kummenpia. Syksyisin ja talvisin maata peitti pimeys, jota kuu, tähdet ja revontulet valaisivat.”

Teos on voittanut tämän vuoden Tieto-Finlandian. Palkinnon perusteluissa todettiin, että “Pohjolan leijona on tietokirja, joka imaisee mukaansa ja auttaa ymmärtämään, mistä olemme tulleet ja keitä olemme.”
Mirkka Lappalainen toteaa kirjan ajankohdan olleen erityisen merkityksellinen Suomelle:

"Suomen historian yksi tärkeimmistä murroskausista oli 1620-luvun taite. Silloin valtakunnan itäinen puolisko jätti taakseen ajan, jolloin pimeää maata hallitsi virkamiesten mielivalta ja aatelisten ja ratsusotureiden väkivalta. Linnoitusten ja miekkamiesten Suomesta tehtiin muutamassa vuodessa elimellinen osa Ruotsin nousevan suurvallan ylhäältä ohjattua valtiojärjestelmää. Suomi pyydystettiin keskusvallan alaisuuteen verkolla, joka oli nerokkaasti suunniteltu ja kattoi niin hallinnon, talouselämän, kirkolliset asiat ja oikeudenhoidon. 1620-luvun puoliväliin mennessä vanhat rakenteet oli purettu ja vanhan maailman toimintatavat jätetty taakse. Muutos oli nopea ja peruuttamaton."

Tämä on mielenkiintoista. Vaikka kirja ei kovin läheltä Karjalan kunnaita tarkastele, valaisee tämä yleinenkin kuvaus Kivennavan Kirjavaisten sukuhistoriaa. Suvun kantaisäksi nimetty Sipi Kirjavainen (1570-1637) oli ratsumies Uudenkirkon Kuuterselästä. Kuuterselässä olevan ratsutilan lisäksi hän hankki hallintaansa myös tilan Kivennnavan Karvalasta. 1620-luvun alussa Sipi Kirjavainen oli yli neljänkymmenen. Ratsupalvelu oli jo takana, aika jolloin Lappalaisen mukaan “pimeää maata hallitsi ratsusotureiden väkivalta”.

Sipi Kirjavaisen poika Matti Kirjavainen (1590-1656) oli Kivennavan Karvalassa käräjätaloa pitävä nimismies. Hänen nimismiesurallaan Ruotsi oli jo “nousevan suurvallan ylhäältä ohjattu valtiojärjestelmä. Matti Kirjavainen osallistui Tukholman valtiopäiville vuonna 1647. Ruotsin itäisistä maakunnista talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustajia oli kaiken kaikkiaan neljätoista.

Vaikuttaa siltä kuin isä ja poika olisivat kummatkin olleet aikansa menestyjiä. Seuraavassa sukupolvessa nimismiesisän nimismiespojalle näytti käyvän vähän huonommin. Tosin ilmeisesti Kivennavan Kirjavaisten suku jatkui vain Heikki Matinpojan vastoinkäymisen eli nimismiehen aseman menettämisen ansiosta.

Mirkka Lappalainen ei kirjoita Karjalan historiasta juurikaan. Teksti viivähtää jonkin aikaa Viipurin linnassa ja sen tapahtumissa, mutta ei kulkeudu maaseudulle. Yleistä Suomen olojen kuvausta elävällä kielellä kirjassa kyllä on.

"Maatalous tuotti heikosti. Ruotsissa ei Kustaa II Adolfin aikana eikä myöhemminkään 1600-luvulla ollut minkäälaista maatalouspolitiikkaa, peltojen tuottavuutta ei pyritty lisäämään eikä hallan ja tulvien tuhoja vähentämään. Kaikki uudistukset keskittyivät verotuksen ja verohallinnon tehostamiseen. Tukholmassa tiedettiin hyvin vähän siitä, millä talonpojat elivät ja miten he elantonsa hankkivat. Ajatus siitä, että maataloutta olisi ylipäätään voitu kehittää oli vielä 1600-luvun alussa vieras. Sato riippui säistä, ja ne olivat Jumalan käsissä. Syntiä kaihtamaton, nuhteeton kansa sai hyvän sadon, josta toimeliaat ja kuuliaiset virkamiehet keräsivät veron ja toimittivat verovarat eteenpäin kruunun tarpeisiin. Todellisuus oli toki kovin toisenlainen ja yleensä hyvin ankea.
Vähäväkisyyden ja köyhyyden lisäksi ongelmana oli se, että verot kerättiin suurimmaksi osaksi luonnontuotteina. Kruunu olisi tarvinnut rahaa, jolla maksaa velkoja ja palkkasoturien palkkkoja. Veroparseleiden keruu, jakelu ja säilytys olivat ikuinen ongelma ja johtivat väistämättä hävikkiin. Valtiontalouden ja ennen muuta sotatalouden pyörittäminen vilja- ja kalatynnyreiden, voin ja lihojen voimalla oli vaivalloista ja hidasta."

Ei kirja turhaan Tieto-Finlandiaa ole saanut, hyvin harva historianteos imaisee näin mukaansa. Sama koskee myös Lappalaisen edellistä Suurista kuolonvuosista kertovaa teosta Jumalan vihan ruoska. Kannattaa lukea kummatkin.

Kuvamuistoja Pihlaisista ja pihlaislaisista

Irma Vilkman on toimittanut  Pihlaisten kyläseuralle jatkoa viime vuonna ilmestyneeseen Muistoja Pihlaisista ja evakoista kirjaseen. Painoasu ja taitto on samankaltainen kuin tuossa myöskin Pihlaisten kyläseuran vuoden 2013 Kirjavaisten sukukokoukseen myyntiin ehtineessä muistelmakokoelmassa. Pehmeät kannet, vähän toistasataa sivua, paljon kuvitusta. Kuvamuistoja Pihlaisista.

Pääpaino on tässä jatkomuistelussa nyt kuvissa. Niitä on löytynyt varsin monenlaisia eri ihmisten pöytälaatikoista. Vihkosen tekee erityiseksi ja mielenkiintoiseksi kuvien avaaminen kertomuksiksi. Irma Vilkman on tehnyt suuren työn haastattelemalla kuvia julkaisuun luovuttaneita ihmisiä, etsinyt ja kirjannut tarinoita kuvien taustalta.

Pihlaisten kylä oli Kirjavaisten kylä. Vuonna 1677 ennen Suuria kuolonvuosia veljekset Matti, Pietari, Tuomas, Juho ja Jonas muuttivat Pihlaisiin ja ottivat haltuunsa siellä olleet autiot. Kolme heistä jäi asumaan kylään perheineen. 

262 vuotta myöhemmin vuonna 1939 Talvisodan syttyessä Pihlaisissa oli taloja 72 ja asukkaita 345. Kirjavaisen poikien jälkeläisiä asui 61 talossa. Pihlaisista oli kasvanut Kirjavaisten kylä, suku toki laajeni pitkin Kannaksen rajaseutua muuallekin. Ja nyt sitten suvun kotipaikat ovat ympäri Suomea.

Kirjasen julkaisijana on Pihlaisten kyläseura. Sukuseura Kivennavan Kirjavaiset on toki myös kiinnittynyt Pihlaisten muistoihin. Sukuseuran jäsenistö on Pihlaisten kautta maailmalle lähteneiden Kirjavaisten jälkeläisiä.  

Sukukirjan ilmestymisen jälkeen kaikki kerätty tieto Sipi Kirjavaisen jälkipolvista on sukutauluina kirjan kansien sisällä. Tieto siis myös muualla asuneista Kirjavaisten sukuhaaroista. Heitä kuitenkin kuitenkin on suuri enemmistö, joten seuran jäsenpohja voisi olla tulevaisuudessa mielellään laajempikin.

Pihlaisten kuvamuistojen kaltaisia teoksia ei koskaan ole liikaa. Dokumentteja ja kuvia suvun vaiheista ei kannata jättää pöytälaatikkoon. On kulttuuriteko toimittaa ne julkaisuksi asti.

Tarinaa, kuvia ja dokumentteja oman isoisäni isästä Jooseppi Kirjavaisesta ja hänen pojistaan Pihlaisten kyläseuran uusimmassa julkaisussa.

Ensimmäiset 100

Karjala-DNA projekti käynnistyi syyskuun puolivälissä. Vajaassa kuukaudessa tähän projektiin on liittynyt sata näytteen antanutta. Tarkalleen laskien projektissa on mukana tällä hetkellä, lokakuun alussa 2014

- YDNA-tuloksia 84 
- mtDNA-tuloksia 51
- FF-tuloksia 57
- Geno 2.0 - siirtoja 7
- BigY -tuloksia 6
- analysoituja näytteitä yhteensä 100

Isälinjatestissä YDNA on suurin aineisto tällä hetkellä. Tämä voidaan ottaa vain miehiltä. Sekä miehet että naiset voivat tutkituttaa myös äitilinjansa perimän mtDNA-testillä. FF eli Family Finder on "serkkuhaku", eli se tutkii geneettistä etäisyyttä eri henkilöiden välillä.

Kun ajattelee projektin tavoitteita tämä on vielä vähän. Tilastollisten päätelmien ja johtopäätösten teko luovutetun Karjalan sukujen yhteyksistä vaatii oleellisesti suuremman aineiston. Sukujen siirtymien arviointi pitäjittäin ja haploryhmittäin ei näin suppealla otannalla ole mahdollista.
Paljon tämä on siihen nähden, että Karjala-DNA on kerännyt mukaansa jäseniä vasta vajaan kuukauden. Projekti on siihen nähden lähtenyt käyntiin todella voimallisesti.

Projektin administraattori on Ahti Kurri, laajan asiantuntemuksen karjalaisesta sukututkimuksesta takaa Kalevi Hyytiä. Projektin kehittyessä ja osaaminenkin laajenee ja syvenee uusien jäsenten myötä.

Projektilla on facebook-ryhmä. Ryhmään on tervetullut jokainen, jolla jotain juuria luovutetun Karjalan alueella on. DNA-näyte ei siis ole pääsyvaatimuksena, ryhmän keskustelua seuraten voi arvioida onko kiinnostusta kantamaan oman kortensa yhteiseen kekoon.

Karjala-lehti kiinnostui DNA projektista