Sylkytesti jäi nyt vielä tilaamatta

Helsingin työväenopistossa oli viikolla luennon geneettisestä sukututkimuksesta. Fil. tri Marja Pirttivaara kertoi tupaten täydessä Helsinginsalissa Helsinginkadun Opistotalossa miten DNA-testit yhdistetään perinteiseen sukututkimukseen.

Esitys oli kyllä valaiseva, Pirttivaara kertoi mitä eri tutkimuspaketeissa tarjotaan ja miten markkinoilla toimivat kaupalliset yritykset toimivat. Jotakin jäi kuitenkin puuttumaan. En vieläkään tiedä mitä sukuseura hyötyisi perustaessaan oman DNA-projektin. Pitäisikö lähteä tilaamaan tutkimuspaketteja joltain näistä neljästä markkinoilla toimivasta yhdysvaltalaisesta tutkimuslaitoksesta? Olisiko ainoa hyötyjä valittu tutkimuslaitos?

Markkinoilla toimii luennoitsijan mukaan neljä suurta tutkimuslaitosta. Sukututkimuksen parissa puuhastelee näistä suurin, Familytreedna. Laitoksella on suomalaisiin kohdistuva erillinen projekti ja illan luennoitsija on tämän projektin koordinaattori.

Projekti kertoo auttavansa suomalaisia löytämään yhteisiä esivanhempia ja saamaan tietoa esivanhempien alkuperästä.

Projektissa vertaillaan tutkimuspakettien tuloksia ja samalla luvataan verrata niitä maailmanlaajuisiin tuloksiin.

Projektin sivulle: http://www.familytreedna.com/public/finland

Toinen varteenotettava tutkimuslaitos, jonka tarjoama informaatio palvelee sukututkimusta on terveystarkoituksiin perustettu. Sen paketeista saa siis tiedon myös perinnöllisten sairauksien mahdollisista riskeistä.

Tästä 23 and me vaihtoehdosta löysin juuri blogikirjoituksen, jossa bloggaaja on äskettäin lähettänyt testipaketin matkaan. Oletettavasti hän kertoo myöhemmin kuinka hyödylliseksi asian koki.

Perimätutkimuspakettien hinnat ovat viime aikoina laskeneet. Nyt juuri FamilyTreeDNAlla on menossa joulualennuskampanja. Testiryhmiä heillä on kolme. Vain miehet voivat testata itsensä Y-DNA testillä, kysymys on siis mieskromosomin testauksesta ja isän sukujuuret selviävät tällä testillä. Sekä naiset että miehet voivat luodata mtDNA-testillä äitilinjaansa, ja kolmannella Family Finderilla nähdään millä prosenttiosuudella perimä on yhteistä jonkin toisen testatun henkilön kanssa. 

Kaikissa testeissä sukututkimusta hyödyttävä informaatio on vertailuinformaatiota.

Myös National Geographicilla on uudesta Geno 2 -testistään tarjous. Se lupaa selvittää esi-isistäsi myös paljonko perimässäsi on Neantherdalilaista ja Denisovan ihimistä. Tälläkin testillä voisi saada selville sukuhaarojen erkaantumisia, mutta edellytyksenä on vankka vertailuaineisto.

Testejä kauppaavalla laitoksella on tiedot aiemmista tutkituista ja uutena asiakkaana saat heidän nimensä silloin kun perimä näyttää sukulaisuuden. Saat myös yhteystiedoksi hänen sähköpostiosoitteensa.

Tietoja lähetetään myöhemminkin sitä mukaa kun uusia tarjokkaita sukulaisiksi ilmaantuu. Olet ostanut siis mahdollisuuden myöhemmin löytää lisää sukupuutasi vaikka heti ei tärppäisikään ja olet siis laitoksen pysyvä asiakas. 

Voit lähettämälläsi testillä ostaa myöhemmin lisätestejä ilman, että sinun pitäisi tehdä uusi testi. Teet nyt isälinjatestin ja tästä informaatiosta sinulle luovutetaan uutta maksua vastaan myöhemmin myös Family Finder- tulokset. Testitulokset ovat siis tarkkaan tuotteistettu ja tuloksia lähetetään vain sen verran mitä sinä raotat kukkaroasi. 

Jotain luvataan myöhemmin ilmaiseksi. Ostetun testin informaatio täydentyy sitä mukaa mitä enemmän sukulaisiasi tämän samaisen testin tältä samalta laitokselta ostaa. Näistä sinulle lähetetään tietoa.

Esitys jätti avoimeksi suuren osan kysymyksistä joihin olin lähtenyt hakemaan vastausta.

Voiko näillä testeillä osoittaa Muolaan Kirjavaisten, Kivennavan Kirjavaisten, Suistamon Kirjavaisten tai Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun Kirjavaisten yhteydet? Näillä paketeilla ei tällaisiin kysymyksiin todennäköisesti vastausta saa. Yhteydet ovat niin kaukaisia, että tutkimuslaitos ei niitä todennäköisesti osumiksi enää laskisi. Näin minä luennoitsijaa tulkitsin.

Vastausta vaille on myös kysymys, mitä vaikeuksia serkustutkimuksen tulosten tulkinnassa muodostuu siitä, että kaukaiset serkukset ovat Kannaksen suvuissa usein montaa kautta sukua keskenään. 

Luennoitsija kehotti meitä kuulijoita perustamaan sukuseuralle oitis oman DNA-projektin. Hän lupasi jopa olla tutorina tällaisessa. En osta tätä ajatusta heti. Tässä jää kaivelemaan sama kysymys minkä esitin jo tämän kirjoituksen alussa. Olisiko ainoa hyötyjä sittenkin vain yhdysvaltalainen tutkimuslaitos, joka kyllä osaa hinnoitella tuotteensa. Vähän vaikuttaa vielä toistaiseksi arpapeliltä. Tämä arpa ei voittanut - kiitämme kannatuksesta.

DNA-tutkimuksen mahdollisuuksia en epäile. Se voi ilman muuta toimia sukututkimuksen apuna, avaa peräti kokonaan uuden alueen sukututkimukseen, mutta nämä tarjouksessa olevat paketit eivät nyt vielä sytyttäneet. Ilmeisesti lisätieto asian tiimoilta ei olisi pahitteeksi.

Geneettinen tutkimus on nykyisin niin pitkällä, että väestön kohtaamiset ja väestön jakautumiset kahdeksi tai useammaksi joukoksi voidaan määritellä. Väitetään voitavan nähdä jopa miten jotkut geeniglusterit ovat siirtyneet jokivartta ylöspäin. On myös esimerkkejä sukuseuroista, jotka ovat käyttäneet näitä palveluja melko hyvällä menestyksellä. Esim. Määttästen sukuseura. 

Mutta nämä kaupattavat henkilökohtaisia asiakassopimuksia, joita nimitetään kovin harhaanjohtavasti projektiksi eivät ainakaan päällisin puolin ole kovin houkuttelevia. Tiettyä tietoa etsiessä tämän tiedon löytyminen jää kovin monen sattuman varaan.

Googlen kirjastosta

Uutinen kertoo kirjailijoiden hävinneen kahdeksan vuotta kestäneen oikeudenkäynnin Googlea vastaan. Google on skannanut vuodesta 2004 lähtien kirjoja verkkoon, nyt jo 30 miljoonaa nimikettä. Useimmista näistä on painos loppunut.

Hyvin googlemaiseen tapaan asiaan ryhdyttiin kysymättä lupaa tekijänoikeuksien haltijoilta. Kustantajien ja kirjailijoiden nostama kanne hävisi yhdysvaltalaisessa piirioikeudessa tämän viikon torstaina. Oikeuden päätös avaa mahdollisuuden myös muille toimijoille kopioida tekijänoikeuden alaisia teoksia ja julkaista niistä otteita. Haku Google Booksin verkkopalvelussa antaa vain osan tekstistä, ei kokonaisia kirjoja tai lukuja.

Poikkeuksen tästä muodostavat teokset, joilla ei ole tekijänoikeudellisia rasitteita. Niitä voi vapaasti selata verkossa tai tallentaa pdf-muodossa omalle koneelleen.

Käykääpä lueskelemassa esimerkiksi paria Johan Magnus Saleniuksen teosta, jotka Suomalaisen kirjallisuuden seura on julkaissut 1800-luvun loppupuolella. Salenius on tehnyt tarkkaa havainnointia Muolaan ja Valkjärven pitäjistä. Muolaan kirja näyttää syntyneen Valjärven pitäjäkertomuksen kylkiäisenä, mutta  mielenkiintoisena sisällöltään: Historiallinen kertomus Muolan eli Pyhäristin pitäjästä. Kirja on julkaistu vuonna 1871.

Asukkaat Muolan pitäjästä ovat yhtä sekalaista seurakuntaa. Kuin muissakin kaakkois-Suomen pitäjissä. ”Suurten Ruotsin sotien” jälkeen on näille autioiksi hävitetyille tienoille siirtynyt kansaa milloin mistäkin Suomen maan nurkasta. Suuren maantien varrelle on Pietari suuren ajoilta alkaen asettunut venäläisiä. Ruotsinmukaisia sukunimiä ovat: Grön, Moisander, Tortell, Hildebtand, Maydell ja Kakki jne. Suomen sukuinen kansa on täällä kahta suurta lahkoa, Savakot ja Äyrämöiset. Kansan puku sekä murre ovat ihan Walkjärveläisten mukaisia; nämä seurakunnat ovatkin ennen kuuluneet yhteen. Walkjärvi oli silloin Muolan kappelina, vaan nyt ovat valkjärveläiset muolalaisten silmissä aikaihmisiä. Muodin suhteen on Valkjärvi Muolaan Pariisi; sieltä uutta muotia vaatteissa nähdään.

Varmasta tytöstä, joka naidaan Valkjärvelle, sanotaan Muolaassa kerskaillen: ”oikeinhan se viedään Valkjärvelle”; sinne Muolaan somimmat ja rikkaimmat hempukat tavallisesti viedäänkin.

Vaatteenparressa on Savakoilla ja Äyrämöisillä erotusta Muolaassa, vaan muissa suhtein he jo ovat aikojen kuluessa sulaneet yhdeksi kansaksi. Keties ovat he toki Muolaassa vähäisen enemmän erillään toisistaan kuin Valkjärvellä. Soittolan ja Karhulan kylissä on miltei pelkkiä Savakkoja, vaan sekaisin Äyrämöläisten kanssa on niitä Jaarilassa, Hanttulassa, Lehtokylässä, Sormulassa ja melkein joka kylässä, varsinkin Olchinilaisten läänissä.

Pietarin ja lahjoitusmaiden vaikutus elinkeinoihin näyttää Muolaassa olleen tuntuvia:

Rahaa pyytävät muolaalaiset enimmin rahdinajolla, rätinkeruulla, työllä Venäjällä ja parkin kiskomisella. Pajun parkkia käyvät kiskomassa Viipurin tuolla puolellakin. Maksavat vähän nyyttyin omistajille ja tuovat sitten kuormallisen parkkia kotiin; sitä puidaan riihessä ja viedään sitten Pietariin karvarille kaupaksi. 

Kansantavoista kirjoittaja on kovin häveliäästi jättänyt mielestään pahimmat kohdat toistamatta.

Sensuroimattomia runoja voi käydä etsimässä vaikkapa Suomen Kansan Vanhojen Runojen verkkoarkistosta http://dbgw.finlit.fi/skvr/. Muolaasta on siellä melko vähän taltiointeja, sovinnaisia kaikki tyynni. Naapuripitäjien anti on antoisampi.

Muolaalaisilla on tapana lyödä puupilkku johonkuhun tien varrella olevaan petäjään kun vievät ruumista kirkolle. Siihen seisattuvat juomaan. Taitavat arvella, ettei vainaan henki pääse sen petäjän sivuitse kotiin kummittelemaan. Samasta syystä vievät ruumista aikavauhtia kotoa. Hääjuhlissa on se eroitus, että tupakaiset Muolaassa aina pidetään lauantai-iltana, Valkjärvellä sunnuntaina. Semmoisissa tilaisuuksissa lauletaan monenlaisia runoja, loruja ja leikkilöitä, vaan kalevalan mittaisia runoja ei täällä muisteta ollenkaan. Pantakoon tähän esimerkkinä ”tupakkajuttu”; se on ruokoton niin kuin useammat uudemmat laulut täällä.

Muolaalaisten siveystuntoa kirjassa moititaan. 
Herrain kovat kiskomiset ovat synnyttäneet viekkautta ja sammuttaneet monta hyvää kipinää ihmisten mielissä. Haureus on yleinen, vaikkei äpärälapsia paljon synny. Murhaa ei usein tapahdu eivätkä muolaalaiset ole niin tunnettuja varkaudesta kuin Valkjärveläiset. Jälkimmäisiä sanotaankin sentähden piuveiksi (varkaiksi); edellisten köllit ovat: "hölmöt", "surmantappajat", "Pyhäristin putropussit"

Kirkkoraadin pöytäkirjat antavat monta tietoa pitäjäläisten siveysoloista; 1820-luvulla vedettiin sen eteen usein valituksia törkeistä eripuraisuuksista, tappeluista ja haukkumisista perheen jäsenten kesken, pienten lasten tukehduttamisesta (kuoliaaksi makaamisesta); ilkeistä juoppoudesta jne; se todistaa, että elämä sekä kotona että kotiseinien ulkopuolella oli sangen villi ja raaka. Kunnioitusta vanhempia, appia ja anoppia kohtaan ei ollut paljon olemassa.
Uskollisuutta avioliitossa ei voitu kiitellä. Kylänvanhimmalla on ollut velvollisuutena valvoa tapojen puhtautta kylissään. Vuonna 1791 oli jo joka kylässä kylänvanhin, joka myöskin luki rukouksia kyläkunnalleen, valvoi perheitten keskenäistä sopua ja joka perheen jäsenten keskenäistä elämää, piti tarkalla silmällä arveluttavia naisia ja ilmoitti huomauksiaan papille, kehotti kansaa uskollisuuteen hallitusta kohtaan jne. He kehoittivat myös kansaa lukemaan aamu- ja ehtoorukouksia; siitä oli Muolaassa paljon puuhaa melkein joka tuomiokapitulin kinkerissä. Jo 1752 valittivat papit, etteivät talonpojat tahtoneet noudattaa pappien käskyjä aamu- ja iltarukouksista. He väittivät sitä vaan pappien keksimäksi säännöksi. Vuonna 1757 määräsi sitten tuomiorovasti, että luotettavia kunnon miehiä pantaisiin valvomaan sitä, että isännät aina lukisivat aamu- ja ehtoorukousta keisarinkin edestä ja 1760 säädettiin, että ne isännät, jotka vielä olivat siinä suhtein leväperäiset suljettaisiin Herran ehtoolliselta. 

Muolaalaiset ovat kirjoittajan mukaan olleet myös sitkeästi epäjumalainpalvelijoita. Noitakeinoina käytettiin erityisesti "vanhoja kiviaseita", joita piiloteltiin, kuten taikauskoakin. Mistä syystä Salenius vertaa muolaalaisia paimentolaisiin?
Taika-usko on vielä yleinen; noitakeinoina käytetään vanhoja kiviaseita, joita sentähden täältä voisi kerätä paljonkin, jos vaan saapi näkyville, vaan niitä pidetään salassa, niin kuin itse taikauskokin. Kerran sanoi ämmä, joka myi pois kivensä: "Nyt viedään meidän epäjumalat". Papille tunnustavat sairaat usein "maajumalistaan" ja poppamiehistä. Valkjärvellä olen kuullut uhottavan, että Muolaa on lopen rikas noidistaan. Vuoden 1740 kinkereillä ilmoitettiin, että eräässä talossa Kääntymän kylässä harjoitettiin julmaa epäjumalanpalvelusta. Kummeksia ei huolikaan, että lahjoitusmaiden asukkaat ovat alhaisella sivistyksen kannalla ja heidän kristillisyys on vaan ulkonainen, sillä he ovat vielä jossakin määrin kiertokansain (nomadien) tapaisia.

Asutuksen läpikäynti on kirjassa hyvinkin tarkkaa. Salenius luettelee luvussa "Pitäjän muinaisuudesta" sukunimien esiintymisiä neljänneskunnittain aina 1500-luvulle asti. Mielenkiintoista on Pihlainen-sukunimen esiintyminen useammassakin kohdassa.  Vuodelta 1560 Salenius mainitsee kaksi Pihlaista nimismiehen neljänneskunnasta ja yhden tämän nimisen Rettesen neljänneskunnasta. Mikä yhteys näillä henkilöillä on Jaarilan ja Karhulan naapurina sijainneeseen Kivennavan Pihlaisten kylään? Onko kylä saanut alkujaan nimensä sukunimestä vai sukunimi kylästä?

Kivennavan Kirjavaisten kantaisäänkin on yksi viittaus. Salenius tietää kertoa, että Muolaasta, Kivennavalta ja Uudeltakirkolta oli vuonna 1615 45 ryttäriä ja knaappia, jotka tekivät ratsupalvelusta.

Moisanderin suku

Selailin sukukirjaa. Moisanderin sukuseura on samoin kuin Kivennavan Kirjavaiset etsinyt suoraa isäpolvea niin pitkälle kuin näkymää on riittänyt. Sen jälkeen on kerätty löydetystä kantaisästä jälkipolvea niin paljon kuin on löytynyt. Näin on tehty sukukirja, että siinä me nyt olemme, Moisanderin suku, kansien sisällä.

Tukholman valtiopäivillä 1686 Mathias Moisander syytti muutaman muun edustajan kanssa Inkerin, Karjalan ja Käkisalmen läänin kenraalikuvernööriä, vapaaherra Jöran Sperlingiä väärinkäytöksistä. Samoja syytöksiä oli kuninkaan korviin kuulunut Sperlingistä aiemminkin. Vuonna 1685 tuota viestiä Kaarle XI:lle tuonut talonpoika oli heitetty vankityrmään Kantsin linnoitukseen, eikä hänestä sen koommin ole kuultu.

Moisander oli kahden kumppaninsa kanssa hakenut oikeutta ensin vapaaherra Sperlingiltä, mutta tämä oli lähettänyt nimismiehen ja sotilaita lähetystön perään. He oli hädin tuskin pelastaneet henkensä pakenemalla metsiin. Valtiopäiville matkustettiin tuon jälkeen 31-sivuisen rahvaanvalituksen kera. Vapaaherra Sperlingiä syytettiin oman edun tavoittelusta kruununtiloja edelleen vuokraamalla. Hän lisäsi näin sekä valtion kustannuksia että talopoikien verotaakkaa. Rahanahneet vuokraisännät olivat säälimättä kiusanneet talonpoikia.

Tukholmassa käynnin jälkeen Mathias Moisander erotettiin virastaan vuonna 1688.

Moisanderin kuninkaalle toimittamasta valituskirjelmästä alkoi suuri oikeudenkäyntikierre, joka kiersi kihlakunnan käräjiä. Sperling kiisti kaikki valituskirjeen kohdat. Hän myönsi joidenkin tilojen haltijoiden kohdelleen talonpoikia kovakouraisesti, mutta hän itse oli huolehtinut asioiden saattamisesta oikeille raiteille. Päivätöiden rasitus oli ollut kohtuullinen johtuen alueen hovileirien vähäisistä peltomääristä. Myös kaikki muut syytökset Sperling selitti vääriksi.

Vuonna 1690 kuningas tuomitsi Mathias Moisanderin “varoitukseksi ja muille esimerkiksi kapinan lietsojana” elinkautiseen vankeuteen ja sitten tekemään elinkautista pakkotyötä kaularaudoissa Ivangorodin linnoituksessa. Linnoitus sijaitsee Narvajoen itärannalla lähellä Pietaria. Viimeinen maininta Mathias Moisanderista on maaliskuulta 1694 vankina. Sen jälkeen hänestä ei ole tietoja.

Ivangorodin linnoitus, jonka Ruotsi valloitti 1613 ja menetti vuonna 1704.
Täällä Mathias Moisanderin  eli viimeiset vuotensa tuomittuna vakoilusta.
Todellinen syy tuomioon oli kenraalikuvernöörin omavaltaisuuksiin puuttuminen.

Negatiivinen säätykierto Moisandereilla on jyrkkä ja dramaattinen. Mathiaksen vaimon

Agnetha Thomasdottir Buschin mainitaan olleen sokean ja eläneen täysin varattomana kuuden lapsensa kanssa.

Yksi pojista Thomas Mathiasson Moisander eli talollisena Muolaan Karhulassa ja hänestä suku jatkuu.  Kaikkien Mathiaksen ja Agnethan lapsien kohtalosta ei ole sukututkija saanut tietoa, ei ehkä saakaan. Suurien kuolonvuosien nälänhätä sekä Suuri Pohjansota surmasivat vuosisadan vaihteen molemmin puolin Karjalan rahvasta, mahdollisesti myös Moisanderit yhtä poikaa lukuunottamatta.   

Tässä Moisanderin sukuseuran esihistoria. Mitä tekemistä tällä on Kirjavaisten kanssa? Ei mitään vielä "kantaisien" kautta. Sipi Kirjavainen syntyi Uudellakirkolla Äyräpään kihlakunnassa vuonna 1570,  Mathias syntyi Turun kaupungissa vuonna 1640, kolme vuotta Sipin kuoleman jälkeen.

Sipin poika Matti Kirjavainen oli valtiopäivämies vuoden 1647 valtiopäivillä, Mathias Moisander matkusti Tukholmaan vuonna 1686. Valtiopäivillä Äyräpään talonpoikia edustanut nimismies Matti Kirjavainen oli ollut kuolleena jo 30 vuotta ennen Mathiaksen matkaa.

Matti Heikinpoika Kirjavainen oli samaa sukupolvea Mathias Moisanderin kanssa. Hän nautti yhteisössään samankaltaista arvostusta kuin isoisänsä Matti Sipinpoika. Hän oli väestön edustaja, henkikirjojen allekirjoittaja ja lautamies. Matin talon asukasluku Kivennavan Pihlaisissa lienee ollut noin neljäkymmentä henkeä Mathias Moisanderin matkatessa Tukholmaan. Eikä heilläkään ollut mitään yhteistä.

Yhteistä kahdelle suvulle näyttää olleen vain, että molemmat suvut olivat sammua nälkävuosien ja Isovihan kurimuksissa.

Ensimmäinen yhteys

Sukukirjoja vertaamalla löydän ensimmäinen yhdyssiteen Moisanderin ja Kirjavaisen välille noin sadan vuoden päähän tästä Mathiakselle kohtalokkaasta tukholmanmatkasta. Antti Moisander (1752-1794) ja Kivennavan Pihlaisista kotoisin ollut Johanna Kirjavaisella (1758-1811) avioituivat 3.12.1977. He asuivat Antin kotikylässä Muolaan Karhulassa, saivat 8 lasta sekä 27 lastenlasta.

Moisanderin sukukirjassa heidät esitellään nimillä Andreas Thomasson Moisander ja Hanna Matsdotter Kirjavainen. Nimet kuten ruotsinkieliset kirjurit heidät ovat lähteisiin kirjanneet. Kirjavaisten sukukirjassa nimet on suomennettu  käytössä olleiksi etunimiksi.

Antin ja Johannan pariskunta on ensimmäinen lenkki Kirjavaisten ja Moisanderien yhteisissä sukupolviketjuissa. Pitäjänrajoja ylittävä sukuyhteys alkaa siis varhain. Karhulan kylä oli Vuotjärven pohjoispuolella Pihlaisten naapurikylä. Tai pitänee varovaisesti täsmentää, että tämä näyttäisi olevan ensimmäinen tiedossa oleva yhdysside sukujen välillä. Muolaan Punnuksen kylässä asui jo 1600-luvulla Kirjavaisia, joiden yhteys Sipiin on yhä varmistamatta. Myös nämä Muolaan Kirjavaiset näkyvät Moisanderin sukukirjan tauluissa.

Yhteyksiä alkaa löytymään, otan vielä yhden esimerkin sata vuotta eteenpäin äskeisestä. Tasan sata vuotta myöhemmin Antti Moisanderia syntyneellä Heikki Kirjavaisella (1852-1709) oli Pihlaisen kylässä 11 lasta, heistä viisi vanhinta Helena Moisanderin (1856-1887) kanssa. Helena oli Muolaan Karhulasta kotoisin. Yhteisiä lapsenlapsia heille siunautui 24.

Aviopari mainitaan Moisanderin sukukirjassa nimillä Helena Johansdotter Moisander ja Henrik Paulsson Kirjavainen. Pariskunnan viisi lasta on Moisanderin sukukirjassa lueteltu, mutta ei enää lastenlapsia, eikä heidän jälkeläisiään. Tässähän voisi hyvinkin olla Moisanderin sukuseuran potentiaalisia jäseniä, koko joukko nykyisin elävää Mathias Moisanderin jälkipolvea suoraan alenevassa polvessa. Kirjavaisten sukukirjasta heidät nyt löydät.

Tässä kahden karjalaissuvun yhteistä kudelmaa vain parin esimerkin avulla. Kirjavaisia on Moisanderin sukukirjassa 70 henkilöä, Moisandereita esitellään Kirjavaisten sukukirjassa 150. Muiden kummassakin kirjassa  esiintyvien sukunimien takaa yhteyksiä löytyy enemmän. Lukuisia Kakkeja, Murtosia, Hyytiöitä, Paloposkia, Susia, Nokkosia, Äkräitä sekä muita. Samoja ihmisiä esitellään kummassakin sukukirjassa. He ovat sekä Sipi Kirjavaisen, että Mathias Moisanderin jälkipolvea tai heidän puolisoitaan.

Kaikki me kuulumme johonkin sukuun

Moisanderin sukukirjan alkusanoissa todetaan: "Historian näkeminen esipolvina vuosisatojen taakse antaa uutta näkökulmaa nykyhetkeen ja voi ehkä innostaa uusia henkilöitä sukututkimuksen pariin. Kaikki me kuulumme johonkin sukuun. Menneet tapahtumat tulevat elävämmäksi, kun ajattelemme esivanhempiemme elämää entisinä aikoina."

Kuulumme ehkäpä jo tuhanteenkuuteenkymmeneenneljään "sukuun" kun katsomme esivanhempiamme kymmenen sukupolven päähän. Käytännössä määrä on pienempi, koska esivanhempamme naimakaupat ovat kohdistuneet lähes aina lähiympäristöön ja näin aiheuttavat sukulaisuutta montaa kautta. Suuri määrä se on kuitenkin.

Minusta sukujen historiassa on kiinnostavinta miten ne lomittuvat toisiinsa. Eri suvuissa naimakaupat ja sukuyhteydet ovat olleet sidoksissa toisiinsa vuosisatoja. Samoja sukunimet toistuvat miniöillä ja vävyillä sukupolvien ketjussa.

Me ihailemme sukukokouksissa yhden esivanhempiemme jälkipolviluetteloa ja näemme sukutaulun henkilöt aivan kuin he olisivat olleet nykyajan ydinperhettä. Näin emme näe esipolviemme menneisyyttä kovin hyvin. Talojen alaisuuteen rippikirjoissa merkityt palkolliset olivat usein talon emännän tai isännän sisaria, serkkuja, tätejä tai muita lähisukulaisia. Monet talon tyttäristä ja pojista asuivat sisartensa, veljiensä, tätiensä tai setiensä perheissä mahdollisesti eri pitäjässä.

Olisi mielenkiintoinen haaste lähteä selvittämään miten eri suvut eri aikoina esipolvien elinpiirissä ovat keskenään sekoittuneet. Mitä havaintoja näin voidaan tehdä? Saavatko jotkut muistiin merkityt tapahtumat uuden merkityksen tai selityksen? Voisiko tämä olla jopa kahden sukuseuran yhteisprojekti? Geneettinen sukututkimus toisi siihen vielä oman mausteensa.

Vanhan Suomen kurjuus

Sukututkimusseuran järjesti teemalauantain otsikolla Vanha Suomi 1700-luvulta 1800-luvulle. Tilaisuudessa emeritusprofessori Yrjö Kaukiainen esitti kysymyksen: Elikö Vanhan Suomen rahvas sorrossa ja kurjuudessa?

Kaukiainen avasi asiaa siteeraamalla tekstejä vuodelta 1811. Samana vuonna Vanha Suomi eli Viipurin Kuvernemetti liitettiin muun Suomen yhteyteen. Näiden tekstien antama kuva Karjalan Kannaksesta on lohduton. Lahjoitusmaaisäntien petomainen ahneus oli ajanut väestön eläimelliseen tilaan. Oikeudenhoidosta oli irvikuva jäljellä. Väkiluku oli vähentynyt ja maanviljely oli laiminlyöty. Papisto oli läpeensä kelvoton.

Esitelmässään Kaukiainen ryhtyi vertaamaan näitä kuvauksia saatavilla oleviin tietoihin kansan elinolosuhteista Vanhassa Suomessa. Näkymä muuttuu tällöin dramaattisesti.

Tosiasiassa Vanhan Suomen eli Viipurin kuvernementin väkiluku kaksinkertaistui Venäjän vallan aikana. Myös elämisen ehdot paranivat Ruotsin vallan päätyttyä. Peltoalan keskimääräinen kasvu oli kaksi kertaa niin nopeaa kuin väkiluvun kasvu. Maatilojen määrä kasvoi nopeammin kuin Ruotsin hallussa olleen Suomen puolella.

Vanhassa Suomessa tilattoman väestön osuus aleni, Ruotsin Suomen puolella se samaan aikaan kasvoi. Mikään ei viittaa siihen, että maanviljely olisi mennyt Kannaksella alaspäin. Peltoviljelyn kasvussa ei ole kysymys kaskiviljelyn loppumisesta. Näyttää siltä, että läänissä pysyi kaskiviljelyssä suurinpiirtein sama pinta-ala.

Karjaa oli asukasta kohden vähintään yhtä paljon ja todennäköisesti enemmän kuin vanhan suomen alkuvuosina. Lehmiä ja lampaista oli asukasta kohden kuten Ruotsin Suomessa ja hevosia huomattavasti enemmän.

Kaukisen mukaan Vanha Suomi ei ainakaan aineellisessa mielessä kurjistunut.

Rahvaan osa oli sama kaikkialla

Entä lahjoitusmaaisäntien väestöön kohdistama sorto? Pääosa talonpojista eli kruunun mailla. Noin kolmasosa oli lahjoitusmaaviljelijöitä, maksoi veronsa lahjoitusmaaisännille ja teki heille päivätöitä. Verot olivat lahjoitusmaatalonpojilla samaa luokkaa kuin kruununtiloillakin.

Alussa verorasitus oli hyvin pieni, mutta 1700-luvun lopulla nostettiin verojen ja päivätöiden määrää moninkertaiseksi. Tätä viljelijät protestoivat.  Mutta jos asian suhteuttaa vertaamalla rasitusta niin Ruotsin puolella 1700 luvun lopun verot olivat samaa luokkaa. Päivätyörasitus oli Ruotsin Suomessa ankarampi. Siellä vaadittiin enemmän päivätöitä kuin Vanhassa Suomessa. Tämä rasitus tosin vaihteli, mutta korkeimmillaankin se Vanhassa Suomessa oli tilaa kohden yleensä vähemmän kuin yksi päivä viikossa.

Veroniskurointia ja kapinointia esiintyi, mutta niin sitä esiintyi Ruotsinkin puolella, Tässä suhteessa erot Ruotsin puolen ja Vanhan Suomen puolen välillä olivat vähäiset. Itse asiassa Ruotsin lampuotien asema oli heikompi kuin Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpojilla.

Professori Kaukiaisen mukaan vain yksi rasite oli Vanhassa Suomessa suurempi kuin Ruotsin puolella. Vanha Suomi oli osa suurvaltaa ja sijaitsi suurvallan rajalla. Venäjän sotadoktriinien mukaan turvallinen suhde vallitsi kun sotaväkeä on kolme kertaa se mitä Ruotsin puolella ja linnoitukset ovat kolme kertaa vahvemmat kuin Ruotsin puolella. Sotilasrasitus oli merkittävä. Majoitusta varten talonpojat joutuivat rakentamaan kompaniataloja ja vierastupia. Sotilaat olivat usein väkivaltaisia. Jos sotilaat ja siviilit tappelivat käräjillä käsiteltiin asiaa vain siviilien osalta. Sotilaiden saama rangaistus riippui yksin varuskunnan päälliköstä.

Sortoa siis Vanhassa Suomessa esiintyi mutta aivan toisella suunnalla mitä Kaukiaisen esitelmänsä alussa mainitsemat kirjoitukset antavat ymmärtää.

Tavoitteellista historiankirjoitusta

Mistä on tämä kahden todellisuuden historia on syntynyt? Kysymys oli alunperin ajankohdan poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta. Vanha Suomi liittämistä muun suuriruhtinasmaan yhteyteen perusteltiin alueen jälkeenjääneisyydellä.

Ruotsin hovista Venäjälle loikanneen Aleksanteri I:n kenraaliadjutantti Armfeltin lähtökohtana oli suomalaisuuden edistäminen. Tämä tavoitteenaan hän ajoi voimakkaasti Vanhan Suomen liittämistä venäläisittäin katsottuna Uuden Suomen, Ruotsilta viimeksi valloitetun yhteyteen. Omien oletusten kriittinen havainnointi tai virallisten dokumenttien arviointi eivät olleet rasitteina kun Armfelt ja hänen piirinsä hakivat tähän perusteita. Eikä Armfelt tietoja paljon etsinytkään. Hän eli Pietarissa ja tutustui Vanhaan Suomeen seurustelemalla säätyläisten kanssa Viipurissa muutaman päivän. Hän oli todennäköisesti enemmän huolissaan säätyläisten kuin tavallisen kansan tilasta. Armfeltiä kauhistutti saksalaisten ja venäläisten vaikutusten sekoitus, joka oli työntänyt ruotsalaisen kulttuurin tieltään.

Vuonna 1894 ilmestynyt selvitys kertoo mikä huoletti Vanhan Suomen yhdistäjiä. Rahvan oloista ei niinkään puhuttu vaan siitä, mikä vaikutus eriytymisessä muusta Suomesta oli ehtinyt syntyä säätyläisten keskuudessa. Kovin paljon tämän enempää todisteita ei tarvittu kun jo puhuttiin sorrosta ja kurjuudesta. Teksti on Danielsonin selonteosta Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen.

Koetettiin osoittaa, että Suomen kannalta parempi vaihtoehto on, että venäläinen vaikutus on mahdollisimman pieni. Ennen yhdistämistavoitetta ei aikalaiskuvauksissa juuri kansan kurjuuden ja sorron korostuksia löydy.

Suuriruhtinaanmaan ja Vanhan Suomen yhdistämishankkeella tavoiteltiin Ruotsin mallin mukaista modernin valtion kokeilukenttää. Alueliitoksen toivottiin kasvattavan suomalaisten uskollisuutta uutta hallitsijaa kohtaan.

Tosin asiat eivät oikeastaan sujuneet eteenpäin tavoitteiden mukaisesti vaikka Viipurin lääni nyt Suomea olikin. Alueliitokseen oli pysyvä vastustus Venäjällä. “Luulimme että saimme Suomen Ruotsilta, mutta nyt Suomi ottaa osan Venäjää.” Lahjoitusmaakysymystä ei liitoksella ratkaistu, päinvastoin lahjoitusmaaisäntien oikeuksia vahvistettiin. Lahjoitusmaiden lunastukseen Suomen valtiopäivillä päästiin vasta 1891.

Historian tulkintatavoista nousee kysymyksiä. Nykyisin ei tarvitse montaa kannaslaista kyläkirjaa tai sukukirjaa avata kun huomaa kuvan venäläisten donataarien kurjistamasta rahvaasta jääneen elämään. Kotiseudun menetys viime sodissa on evakkosukupolven kokemus ja siihen kokemukseen varmasti sopii näkemys venäläisen sortamasta Kannaksen talonpojasta kautta aikojen. Olisiko kovin epäisänmaallista ajatella, että satoja vuosia Ruotsin rajaseudulla asunut rahvas olisi satoja vuosia jatkuneista rajankiroista selvittyään voinut paremmin Venäjän alamaisena? Oleellisinta heille lienee ollut riitaisen rajan siirtyminen pois kotiseudultaan.