Valkjärven donataari Blandov

Valkjärven donataari Blandov

Edellisessä kirjoituksessa kerroin Valkjärven Rampalaan Martikaisille vävyksi vuonna 1807 tulleesta Mikko Juhonpoika Sipposesta. Hänestä tuli kylänvanhin. Arvelin, että kylänvanhimman tehtävä ei kreivi Blandovin donaatiossa Veikkolan hovin alueella ollut helppo. Lupasin kertoa tarkemmin.

Valkjärven lahjoitusmaaisäntä eli donataari oli saksalainen kauppaneuvos kreivi Michael Blandov. Hän oli tyytymätön sijoituksena ostetun hovinsa tuottoihin. Naapuripitäjästä Pyhäjärven Taubilan hovista kuului Blandowin korviin lupaavia uutisia miten hovin tuottoa olisi mahdollista lisätä. Taubilan hovin isäntä oli korottanut alustalaistensa veroja entiseen verrattuna moninkertaisiksi, mutta talonpojat eivät aluksi olleet tähän suostuneet. He vetosivat Ruotsin vallan aikaisiin lakeihin, jotka keisari oli jättänyt voittomaalla eli Viipurin kuvernementissä voimaan. 

Jo asian riitauttaminen tuntui donataareista sietämättömältä. Venäjän puolella näin ei tapahtuisi.  Veron suuruutta käsiteltiin monissa oikeusasteissa ja lopulta päätökseksi tuli hallitsevan senaatin päätös, jonka keisari vahvisti. 

Oleellista keisarin sinetöimässä päätöksessä oli toteamus, että jos asianomaiset eivät voineet veroista sopia oli ne määrättävä oikeudessa. Donataarien kannalta tämä oli lottovoitto. Nyt voidaan sopia mistä tahansa korotuksesta kunhan talonpojat kontrahdin allekirjoittavat. Kun puumerkki on paperilla on talonpojan enää turha oikeutta hakea.

Blandow käskytti Valkjärven talojen isännät hoviin sopimaan. Hän ei saanut ketään liikkeelle. Valkjärven talonpojilla oli tiedossa, että Taubilassa uudet kontrahdit oli saatu aikaan raipaniskujen voimalla. 

Seuraavaksi  kutsuttiin sotaväen voimin pari kyläkuntaa kerrallaan Veikkolan hoviin. Konttorin lattiaan oli pultattu rautarenkaita. Tässäkin Blandow otti mallia Taubilasta. Jos ei puumerkkiä kontrahtiin tullut, sidottiin kiinni ja ruoskittiin.

Koko kylän isännät saivat kurituksen, mutta Blandow ei saanut kontrahtejaan. Isäntiä käskettiin menemään kyliinsä takaisin miettimään. Jonkin ajan päästä taas ajettiin isännät kylä kerrallaan hoviin. Uhkailu jatkui. Jos kontrahtia ei tee niin vankeus Viipurissa on seurauksena. Muutama isäntä kuljetettiinkin näytökseksi Viipuriin tuomittavaksi niskuroinnista.

Seuraavaksi tapahtui Blandowin ohjeita täyttävien venäläisten kasakoiden pahoinpitely, joka tulkittiin jo kapinan yritykseksi. Kasakat olivat tehneet vähän muutakin kuin toimineet ohjeiden mukaan. He olivat ryöstelleet valkjärveläisten karjaa ja viljaa. 

Donataari Blandowin alkoi pelätä henkensä ja terveytensä olevan vaarassa, jos asiat hovin mailla tästä vielä pahenisivat. Blandowin kutsumana saapui kuvernööri Buharin Veikkolan hoviin mukanaan lisää sotaväkeä ja Viipurin pormestari, joka ryhtyi pitämään kaikkien tapahtumien johdosta välikäräjiä. 

Käräjille oli haastettu noin 150 talonpoikaa. Kuvernööri kehoitti heitä hyvällä ilmiantamaan kapinan johtomiehet uhalla, että he muuten voisivat itse kärsiä kapinoitsijan rangaistuksen. Blandow osoitti itse koko joukon talonpoikia syyllisiksi kapinan lietsontaan.

Buharin panetti kiinni donataari Blandowin nimeämät uppiniskaisuuden aloittajat ja vaati oikeutta rankaisemaan koolle tulleita talonpoikia kapinan teosta. Oikeutta ryhdyttiin jakamaan Buharinin ehdottamalla tavalla. 

Blandowin nimeämille talonpojille tuomittiin raippoja ja sakkoja. Yksitoista tuomittiin 40 pariin raippoja ja vankeutta Siperiaan elinajaksi, viisi sai raippoja ja sakkoja. Muut kaikki saivat raippavitsarangaistuksen ja joka kymmenes heistä määrättiin arvalla Siperiaan. Vain 6 syytetyistä 143:sta talonpojasta sai vapauttavan tuomion.

Talonpojat valittivat asiasta keisarille, joka purki tuomiot ja kyseenalaisti Viipurin viranomaisten puolueettomuuden asian käsittelyssä. Tämä oikaisu ei kuitenkaan Veikkolan hovin alustalaisten ja donataarin välejä korjannut, eikä talopoikien ahdinko jatkossa juuri lieventynyt.

Veikkola ei ollut ainoa ongelmadonaatio. Mikko Juhonpoika Sipposen aikana oli koko Viipurin läänissä levotonta. Kokonaista 28 “talonpoikaismeteliä” kerrotaan tapahtuneen. 

Lahjoitusmaista tarkemmin Jyrki Paaskoskelta.

Korpi-Rampala

Blogini on ollut tauolla muutaman vuoden. Saa nähdä löytääkö tämä enää lukijoita.

Tauko ei johtunut kiinnostuksen menettämisestä sukuhistoriaan. Päinvastoin, olen katsellut sukuaihetta hieman laajemmin. Tehnyt kirjankin, jossa kerron sukutaustoistani isovanhempieni vanhempien kautta. Jatkan siis uudelta pohjalta blogiani, ainakin nyt vanhaa blogia sillä Sukukirjan lisälehdiksi näitäkin voi sanoa, vaikka toisen kirjan teemoihinkin mennään.

Sukuni idästä ja lännestä kirjan sisällysluettelo. Mahdollisesti tuon pohjalta jatkossa tulee tarinaa tänne blogiinkin.
Ainakin kirjan julkaisemisen jälkeen kirjan teemat ovat pyörineet mielessä edelleen.

Aloitan blogin kirjoittamisen tällä kertaa Kivennavan pohjoisesta naapuripitäjästä Valkjärveltä ja siellä olleesta pienestä Rampalan kylästä. Rampalaa kutsuttiin Korpi-Rampalaksi.

Rampala ei ollut vesien äärellä kuten lähikylät, vaan Patsaisiinsuon takana korpien keskellä. Metsät olivat ryteikköiset ja vaikeakulkuiset. Niiden läpi virtasi kaksi pientä puroa, Ratsoja ja Hulkonoja. Metsät olivat mäntyvoittoisia, alkoivat heti peltojen ja niittyjen taka-aidoista.

Kylän pellot olivat kiviset, mutta melko tasaiset. Niityt olivat huononlaiset, etupäässä saraheinää ja mättäitä. Niille päästettiin lehmät keväällä. Suot ja rämeet, joissa vähänkin heinää kasvoi, niitettiin syksyllä, mutta heinää ei riittänyt läpi talven kuin hevosille. Oljilla syötetyt lehmät eivät talvella juuri maitoa antaneet.

Nimi Rampala tulee Rampasesta, joka oli asettunut tänne jo ennen isovihaa. Joko sota tai sitä edeltävä nälänhätä 1600-luvun lopussa vei Rampasen. Autiolle kylälle asettuivat isovihan jälkeen Martikaiset, tullen Patsaisiinsuon takaa Koivulasta. Martikaiset ryhtyivät lisääntymään Rampalassa ja uudet Martikaisten talot nousivat vieri viereen. Rampalasta tuli Martikaisten kylä.

En kirjoita kuitenkaan Martikaisista vaan Martikaisille vävyksi vuonna 1807 tulleesta Mikko Juhonpoika Sipposesta. Mikko Sipponen oli syntynyt Kahkaalassa, lounaaseen Rampalasta, Koivulan lähistöltä Käkölänkorven takaa. Kahkaala oli Sipposten kylä, Sipposet asuivat tuolloin siellä ainoana sukuna. Sipposet tulevat sukutaustaani isänisäni äidin kautta.

Sipposet tulivat Valkjärvelle kohta isovihan jälkeen 1700-luvun alussa kuten Martikaisetkin. Sipposten suvussa kerrottiin tarinaa Sipposten hovista Viipurin takana, josta "muinoisina sota-aikoina" ovat Sipposet Valkjäven Kahkaalaan tulleet.
Mikko Juhonpoika Sipponen nai Helena Mikontytär Martikaisen, asui vävynä Martikaisilla, kunnes rakensi oman talon. Hän sai arvostusta kylän Martikaisten silmissä. Hänestä tehtiin katselmusmies ja lopulta kylänvanhin.

Kylänvanhimman velvollisuuksiin kuului pitää kylissä yllä sopua ja siivollisuutta, kuulustella ja tarkastella nuorten lukemista ja käytöstä sekä estellä nuorten yöjuoksua. Kylänvanhin oli kyläläisten edusmies ulospäin, kirkon edustajien ja lahjoitusmaaisännän suuntaan. Tuohon aikaan Valkjärvellä kreivi Blandowin donaatiossa Veikkolan hovin alueella tehtävä ei ollut helppo. Donaation tapahtumista kerron myöhemmin, nyt pysyn Rampalassa.

Rampalan savutuvat olivat 1800-luvun puoleenväliin asti rakennettu yhteen ryppääseen peltojen keskelle miltei kiinni toisiinsa. Vuonna 1857 yksi sauna syttyi tuleen ja koko Rampala paloi. Liekit tarttuivat kattoihin ja kohta rakennukset paloivat yhtenä soihtuna. Asukkaat ehtivät ulos, mutta kuumuuden takia jouduttiin perääntymään metsänreunaan asti kauhistelemaan tulen voimaa. Mitään ei ollut tehtävissä.

Palon jälkeen uudet talot rakennettiin kauemmaksi toisistaan. Sipposet rakensivat uuden talon Hulkonojan varteen kylän koillisnurkalle. Hulkonoja laajeni noilla kohdin Hulkonsuoksi Sippolan talon pohjoispuolella.

Ahti Rytkösen kertomus pirtin lämmityksestä teoksessa Savupirttien kansaa vuodelta 1931 voi hyvinkin sopia näyksi Sipposten tuvasta. Savupirtit väistyivät Kannaksella 1800-luvulla, mutta kehitys ei varmaankaan alkanut syrjäkylistä.

Ennen aikaan olivat halot, joilla savupirtin uuni lämmitettiin, kyynärän pituisia. Nykyjään sinne työnnetään metrisiä puita. Sytyttyään tuli kulkee tulikerran alitse uunin peruksille, kääntyy sieltä ryöriin ja tulee lopuksi ulos uunin rinnassa olevasta hornista eli hormista. Jos se rupeaa siitä liiallisesti pulppuamaan pienennetään reikää hornikivellä. Milloin taas pesän suu liian pitkällä kielellä rupeaa otsaansa nuolemaan saattavat uunilla olevat halot syttyä palamaan. Sen vaaran torjumiseksi nostetaan liedestä poroa uunin kielelle ja orsilta otetaan leveä päre, jolla lämpytetään niin, että tuhka lentää ilmaan ja sokaisee tulen. Lieskaaminen tukehdutetaan myös siten, että sytytetään lieteen vastavalkeaksi päreistä tehty ristikko.

Tulen syttyessä tuprahtaa uunista sakein ökä. Kun puut räiskyvät yhtenä tulimerenä käy savun tulo pienemmäksi. Ensimmäinen savu asettuu harjasorren kohdalle, sieltä se leviää joka suunnalle. Sen liikunta muistuttaa jyrkkärantaiseessa salmessa harvakseen kumpailevaa lainetta. Kun aaltoileva savujuormu kohtaa seinän, kääntyy se pehmeästi takaisin ja lähtee häilymään päin vastakkaista seinää. Ilmanhenki, mikä tavoittaa sen matkanvarrella, kiertää sen mielellään visapuun kiehkeä muistuttavaksi syhermäksi. Uunin alkaessa hiilestyä savu ohenee hienoiksi hönkäleiksi; horni tukitaan, ovi suletaan ja lakeista työnnetään kangella pienemmäksi. Hetken perästä tupa on raitis; savupirtissä vallitsee jälleen hyvänmakuinen murea lämmin, minkä suloisuudesta uloslämpiävien huoneiden asukkailla ei ole aavistusta.

Sipposten asuinpirtti oli suuri, ei mikään silmiä kirvelevää kitkua säilövä rötiskö, joten tuo kuvaus saattaa hyvin olla paikallaan Rampalan Sipposten talossa.

Miten Rampalassa muuten elettiin? Kuten etelämpänä Kivennavalla oli Valkjärvelläkin viljely vähäistä, sillä Pietari toi leivän tännekin. Pietariin kaupattiin melkein mitä vain. Kylät olivat erikoistuneet tekemään pietarinkauppaa kukin omalla tavallaan. Rampalassa nikkaroitiin rattaita ja rekiä, jotka olivat saahkarekiä eli suuria kuormarekiä. Työrekiä tehtiin Uosukkalassa. Molemmissa tehtiin metloja eli luutia, jotka olivat varsinainen Valkjärven tavaramerkki.

Maanviljelyyn ei lahjoitusmaa-aikana keskitytty. Ohra kasvoi huonosti, eikä vehnää edes viljelty. Perunat eivät riittäneet koko vuodeksi. Pellavaa ja hamppua kasvoi taloissa omiksi tarpeiksi, humalatarhoja oli harvassa. Ruis antoi Valkjärvellä hyvinä vuosina kahdeksannen jyvän. Tattaria viljeltiin paljon. Hyvänä vuotena antoi hyvän tulon, mutta useasti ei mitään.

August Ahlqvist kulki Muolaan ja Valkjärven läpi Venäjälle 1800-luvun puolenvälin jälkeen eikä löytänyt valkjärveläisistä paljonkaan hyvää sanottavaa:

Epävakaiseen oloon ovat talonpojat itse syypäät. Sillä joku aika takaperin tahtoivat sekä isännät että esivalta saada heidät kontrahdin tekoon, jonka kautta he määrättyä veroa vastaan olisivat edes kontrahdissa määrätyn pitemmän tahi lyhyemmän ajan olleet tiloillansa pysyväiset. Vaan onnettomat epäluulot villitsivät rahvaan niin, että kontrahtia ei uskaltanut tehdä kuin hyvin harvat, ja yleinen epäluuloisuus tätä vastaan oli ollut niin suuri, että kontrahdin tehneistä perheet pakenivat metsiin ja jättivät perheen miehen yksinänsä talossa istumaan.

Ja tästä onkin täkäläisen talonpojan elämässä nähtävän huolimattomuuden, laiskuuden ja velttouden juuri. Sillä arvelen: mitä minä huolin niin paljon työtä panna maahan, josta kukaties huomenna olen poisluovutettu”! Laiminlyöpi hän maanviljelyksen ja heittäytyy muille helpommille elatuskeinoille. Juuri samasta syystä ei hän rakenna kartanoansakaan, vaan rypee esi-isiensä aikaan tehdyissä, maahan kaatuvissa tuvantöllissä, joihin hän ei paljon saa nauttiakseen edes ilman saatavaa Jumalan valoakaan. Tällaisessa hämärässä elettäessä hyöstyy siivottomuuskin sanomattoman hyväksi, eikä liene Suomessa missään niin siistitöntä kansaa kuin tämän puolen rahvas on. Porsaat, kukot ja kanat liikkuvat, kuin perheen jäsenet konsanaan, tuvassa valloillansa.

Kun kerron seuraavaksi hieman kreivi Blandovin lahjoitusmaan tapahtumista Ahlqvistin satunnaisen kulkijan näkökulma paljastuu kovin suppeaksi. Tarina Valkjärven talonpojista ei ole vielä tuossa kerrottu.

Salakuljettajan tarina

Viime vuonna ilmestyi Anna Kortelaisen toimittamana Avojaloin, 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta.

Kirja on saanut alkunsa toissa vuodenvaihteen Avojaloin-näyttelystä Lappeenrannan linnoituksessa. Tässä elävää kuvaa, kuvataidetta, esineitä ja valokuvia esineitä yhdistäneessä näyttelyssä oli esillä myös Matti Ilosen elämänkerta. Avojaloin kirjassa Matti Ilonen esitellään luvussa Salatein tavaraa ja aatetta.

Matti Ilonen on nostettu esiin myös vuonna 2009 Maria Lähteenmäen tutkielmassa Maailmojen rajalla.  Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. Tämä on julkaistu Suomen Kirjallisuuden Seuran historiallisten tutkimusten sarjassa. Matti Ilonen esitellään sivuilla 186-191.

Kivennavan Kirjavaisten sukukirjassa Matti Ilonen (1903-1933) on taulussa 813. Hän on Juho Ilosen poika ja Lipolassa syntyneen maakauppias Matti Mikonpoika Ilosen (1840-1911) pojanpoika. Sukujuuret johtavat 1700-luvulla Pihlaisiin ja Kirjavaisiin.

Isä opettaa ammattiin

Juho-isä opetti Matti Ilosen salakuljettajaksi heti sisällissodan jälkeen Matin ollessa 16 vuotias.  Salakuljetus oli sisällissodan jälkeen yleinen leipäpuu Lipolassa, jossa väestön yhteydet Inkerinmaalle Venäjän puolelle olivat perinteisesti tiiviit. Sukulaisia asusti Inkerin kylissä.

Laillinen rajanylitys ja rajakauppa loppui Suomen itsenäistyttyä. Väestö rajan pinnassa ei rajan sulkeutumiseen hevin sopeutunut. Rajan takana kävivät käytännössä edelleen kaikki, jotka kynnelle kykenivät.

Lipolan tullipiirissä tehtiin aluksi huomattava määrä takavarikoita. Vuoden 1920 jälkeen takavarikot loppuivat täysin. Ei sen vuoksi, että salakuljetus olisi tyrehtynyt vaan sen vuoksi, että rajavartiosotilaat ryhtyivät itse salakuljettajiksi. Myös Lipolan suojeluskunta otti varsin avoimesti vastaan lahjuksia salakuljettajilta. Lipolan suojeluskuntalaisten mielestä oman pitäjän asukkaiden avustaminen ansionhankinnassa oli tärkeämpää kuin noudattaa viranomaisten sääntöjä.

Oppirahat

Matti Ilosen ura salakuljettajana alkoi naapurin hevoskauppojen myötä. Matti lähti isänsä kehoituksesta vuonna 1920 opastamaan ronnunkyläläistä talollista Tepposta rajan yli Ryöttään niittyjen kohdalta. Matti tunsi tuolloin vielä huonosti Inkerin puolen maaston ja joutui eksyksiin.  Paluumatkalla hän joutui kiinni ja kiisti kaiken. Tällä kertaa Matti vapautettiin.

Seuraavan kerran Matti jäi kiinni sianlihan salakuljetuksesta. Nyt Matti sai rangaistuksena salakuljetuksesta kaksikymmentä päiväsakkoa.

Matti suoritti asevelvollisuutensa vapaaehtoisena Raudussa. Asevelvollisuutensa suoritettuaan reservin korpraali Matti Ilonen jäi kiinni helmikuussa 1924 luvattomasta rajan ylityksestä. Kuulusteluissa Matti kertoi käyneensä tapaamassa vanhoja tuttujaan. Matti vapautettiin parin viikon päästä pidätyksestä. Nyt hän sai 30 päiväsakkoa "tavaran kuljetuksesta ilman tullipassia".

Maaliskuussa kävi isompi käry. Muutaman sadan metrin päässä rajasta Korpikylän kohdalla Matti yritti hiihtää pakoon, mutta rajavartijat saivat hänet kiinni kilometrin kilpahiidon jälkeen. Matilla oli hiihtoa hidastamassa runsaasti vaatetavaraa myytäväksi Venäjän puolella.

Vanhemmat Venäjälle

Syksyllä 1924 Matin Juho-isä karkasi rajan yli Vologdaan, vuonna 1926 Matin äiti Maria os. Lemmetty meni perässä. Juho Ilosta epäiltiin Valkjärvellä tapahtuneesta murhasta. Matti Ilonen jäi yksin elättämään neljää alaikäistä sisarustaan. Matin vanhempien kohtalona lienee ollut rajaseutujen puhdistus "vastavallankumouksellisista ja neuvostovastaisista elementeistä", Stalinin ajan terrori, joka kohdistui Neuvosto-Karjalaan paenneisiin suomalaisiin.

Matti Ilonen ei juurikaan peitellyt toimintaansa salakuljettajana ja Etsivä Keskuspoliisi kiinnostui hänen tekemisistään. EK:n asiakirjoissa hänen kerrotaan tuttavalleen kehuneen: "Onhan tuossa vähän vaaraakin, mutta rahaa tulee helpolla. Viipurilainen juutalainen on varma paikka. Sinne kun saa kyyditettävän tai tavaran, niin sitten ei ole enää pelkoa. Rahat saan tuolta puolelta." Ilosen pidätykset tehtiinkin varomattomien puheiden ja ilmiantojen perusteella.

EK alkoi olla varma, että Suomen Kommunistinen puolue oli värvännyt venäjänkielentaitoisen Ilosen ja siinä se osuikin oikeaan. Kesällä Ilosen talo pakkohuutokaupattiin, mutta Matilla oli ajoittain runsaasti rahaa, oli Viipurin reissuja ja juopottelua. 

Matti alkoi olla iso tekijä salakuljetuksessa ja hänelle kelpasi mikä tahansa kuljetettava josta sai rahaa. Rajakylissä Matilla oli runsaasti apulaisia, hevosmiehiä, rajaoppaita, majoittajia ja muonittajia. Vakituisena apulaisena hänellä oli Tuomas Lempinen, joka oli saanut vuonna 1918 kaksi vuotta kuritushuonetta avunannosta valtiopetokseen. Lempinen oli Ilosen tilalla renkinä, mutta työtehtävät eivät ilmeisesti juurikaan liittyneet rappeutuvan tilan hoitamiseen.

Tammisaaren yliopisto

Etsivä Keskuspoliisi rekrytoi ilmiantajia Matti Ilosen lähipiiristä. Ilmiantajat kertoivat mm. että jos Matti ei juonut iltamissa alkoholia, oli hän vielä samana yönä lähdössä rajan yli. Ilosen reitti rajan yli kulki Soppikylän valtionmetsästä tai Korpikylän kohdalta. Takaisin hän ei koskaan tullut samaa reittiä mitä pitkin oli mennyt. EK seurasi myös Ilosen junamatkoja Viipuriin ja takaisin. 

Vuonna 1929 Matille järjestettiin Valkjärven Pasurilla ratsia, jossa hänen hallustaan tavattiin suuri joukko pieniä 12-sivuisia vihkosia otsikolla: "Suomen luokkatietoiselle työväelle vappuna 1929." Matti oli käynyt Lempaalassa, missä oli saanut kertomansa mukaan isältään toimintaohjeet. Matin kuulusteluissa kertoma auttoi EK:n Viipurissa SKP:n toimijoiden jäljille, joiden kätköistä löytyi lisää kiellettyä kirjallisuutta.

Matti passitettiin Viipurin lääninvankilaan ja kuulustelupöytäkirjan marginaaliin on kirjoitettu: "Selvä juttu, Ilonen tunnustanut". Syyskuussa hänet tuomittiin valtiopetoksen valmistelusta kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi. Matti vapautui Tammisaaren pakkotyölaitoksesta kesäkuussa 1932.

Tammisaaren pakkotyölaitosta kutsuttiin Tammisaaren yliopistoksi. Valtiolliset vangit oli erotettu muista vangeista ja nämä poliittiset vangit olivat muodostaneet laitokseen salaisen organisaation. Vankilaan salakuljetettiin poliittista kirjallisuutta, jota käytettiin opiskelun ja keskustelujen pohjana. Koulutetuimmat vangit toimivat opettajina. Vangit myös valmistivat itse oppimateriaalia asiantuntevan vangin sanelun pohjalta käsin kirjoittaen. Käsin käymäläpaperille kirjoitettuja tekstejä salakuljetettiin myös ulos vankilasta. Lisäksi vangit julkaisivat omaa, kerran kuukaudessa ilmestynyttä Elämää yössä -nimistä lehteään. 

Tammisaaren yliopisto näyttää muuttaneen Matin. Ennen Tammisaaren tuomiota Matti Ilonen toimi rahan vuoksi, mutta kärsittyään tuomionsa hän oli muuttunut aatteen mieheksi. Tämä käy ilmi Matin viimeisen matkan tapahtumista.

Matti ampuu rajavartijan

EK  tarkkaili Mattia ja solutti ilmiantajan Matin viimeiselle työmatkalle. Hän raportoi tarkasti matkan vaiheet. Matin poliittiset motiivit eivät raportissa jääneet epäselviksi.

Kannaksen rajavartio yllätti rajan takaa palaava seurueen Korpikylän kohdalla. Syntyi tulitaistelu, jossa rajavartija Eino Pöyhönen sai surmansa. SKP:n puolueaktiivi Nestori Parkkari saatiin kiinni, muut hiihtivät pakoon. EK:n mukaan Matti Ilonen ampui rajavartijan kuoliaaksi.

Matti Ilosesta annettiin etsintäkuulutus: "Ilosen pidättämiseen johtavasta ilmoituksesta luvataan 2000 markan palkkio."

Vajaan viikon kuluttua EK:n Terijoen alaosasto sai vihjeen Matin olinpaikasta Viipurissa Valokadulla ja piiritti rakennuksen 13 aseistetun miehen voimin. EK:n raportin mukaan rakennuksesta kajahti laukaus ja ikkunassa näkyi liikettä. Poliisit vastasivat tulitukseen ja syntyi kiivasta laukaustenvaihtoa. Poliisit murtautuivat sisään ja EK:n raportin mukaan Matti Ilonen ja SKP:n toimitsija Vieno Vihervaara ampuivat tuolloin itsensä. "Molemmat miehet kuolivat jonkun ajan kuluttua saamiinsa haavoihin."

Kuollessaan 24.2.1933 Matti Ilonen oli 29-vuotias. Vuonna 1938 annetussa arviossa todetaan kommunistien maayhteyden ja etappitien Neuvostoliitosta Suomeen sulkeutuneen Ilosen kuolemaan. Vuosien 1932-36 aikana Etsivä keskuspoliisi pidätti SKP:n etappimiehiä Kannaksella kaikkiaan 110, joista 75% Kivennavalla. Ilonen ei tässä joukossa kuitenkaan ollut alkuun  eikä ehkä myöhemminkään erityisesti aatteeseen sitoutunut, vaan salakuljetus oli hänelle ammatti, johon hänet johdatti isän ja tämän serkun Antin esimerkki ja rajanpinnan kylien ankea tilanne.

Galkin

Kansallisarkisto on digitoinut verkkoon Kivennavan maarekisterin jokin aika sitten. Maarekisteriin on kirjattu tilojen lohkomiset ja palstoittamiset isojaosta vuonna 1895 aina 1940-luvulle. Viimeiset merkinnät on tehty jatkosodan aikana.

Maarekisteriä Pihlaisten kylän kohdalla selaillessa huomioni kiinnittyi asiaan, joka on ilmeisen oleellinen, mutta minulle toistaiseksi tuntematon. Asia liittyy Muolaan Kyyrölässä asuneeseen Ilja Galkiniin.

Maarekisterin mukaan tehtailija Galkin osti Pihlaisista maata, joka puolelta ja paljon. Hän teki vuosina 1904-1914 kaikkiaan 56 maakauppaa, ei mitään pikkupalstoja. Ostettu palstatila oli yleensä alle 10 hehtaaria. Yhteensä Galkin osti Pihlaisten kylästä lähes 430 hehtaaria.

Kyläkirja ei kerro

Pihlaisista on ilmestynyt kyläkirja, joka hyvin seikkaperäisesti kertoo kylän historiaa. Kyläkirjassa ei kuitenkaan ole mainittu näitä koko kylänkin kannalta oleellisia maakauppoja. Galkinin maaomaisuus oli pelkästään Pihlaisten kylässä reilusti kaksinkertainen pinta-alaltaan mitä esimerkiksi Kivennavan kunta omisti maata koko pitäjän alueelta.

Parina viime vuotena on Pihlaisten kyläseura julkaissut kaksi paksua vihkosta muistitietoa. Näissäkään ei sanallakaan mainita Ilja Galkinia. Tosin näiden vihkosten kerronta keskittyy pitkälti 30-lukun.

Kun enemmän selailen maarekisteriä niin useammassakin kylässä palstatilojen lohkomisen yhteydessä tulee vastaan Ilja Galkin. Yleensä kysymys on metsämaista. Galkinin maaomaisuus on ollut todella merkittävä.

Kuka oli Galkin?

Kansallisbiografian mukaan Ivan Laurentjev Galkin oli Muolaassa 1847 syntynyt kauppias Kyyrölästä. Vuodesta 1871 hän oli myös kestikievarin pitäjä. Viinatehtailijaksi hän alkoi vuonna 1885, vuodesta 1890 hän oli sahanomistaja Kyyrölässä ja vuodesta 1896 Raivolan sahan, rautaruukin, myllyn ja sähkölaitoksen omistaja Kivennavalla.

Galkin oli venäläissyntyinen, Moskovan lähellä asuneiden maaorjien jälkeläisiä. Kyyrölän pirtu ja Viipurin viinanjalostustehdas toivat hänelle varallisuutta ostaa sahoja ja sahateollisuuden tuotto mahdollisti maakaupat. Sahaomistus selittää myös kiinnostuksen maaomaisuuteen ja erityisesti metsämaihin. 

Laudoilla tienasi tuolloin hyvin. Metsäteollisuus kasvatti 1800-luvun loppupuolella nopeasti osuuttaan Suomen viennissä Venäjälle ja oli melkein puolet kokonaisviennistä vuonna 1910. Pelkästään sahatavara yksin tuotti puolet suuriruhtinaskunnan vientituloista.

Kivennavan metsät 

Galkin osti lähinnä metsämaata. Ostot tapahtuivat pääosin vuosina 1904-1905, mutta myöhemminkin vielä 1911 ja 1914 Galkin kävi maita ostamaan. Näyttää kuin Galkin olisi Pihlaisissa häärännyt lähes yksin maanostajana. Ostajan markkinat siis. Mikä syy isännillä oli myydä ja olisiko niin, että isännät eivät oikein ymmärtäneet metsiensä arvoa?

Talonpojat Kivennavalla olivat viljelleet tilojaan lahjoitusmaaisäntien lampuoteina. Peltomaa tuotti satoa, mutta metsät eivät tuottaneet asukkaille mitään. Kun Venäjän valtio osti vuonna 1820 Lintulan hovileirin maineen tykistödepartementille, joka vastasi Siestarjoen asetehtaan toiminnasta. Kivennavan asukkaat saivat tämän jälkeen ottaa metsistä puita vain tehtaan erityisluvalla.

Vaikka metsänvartijoiksi palkattiin kasakoita oli kieltoa käytännössä mahdotonta valvoa. Talonpojat ottivat rakennuspuuta ja polttopuuta mitä tarvitsivat lupalappuja hakematta. Tarvepuut haettiin näin salaa, mutta mitään muuta arvoa eivät asukkaat kotikylän metsämailla ilmeisesti nähneet olevan.

Lahjoitusmaakeinottelu

Viipurin läänin lahjoitusmaatalonpoikien asema nousi Suomessa tärkeäksi kysymykseksi miltei heti kun Vanha Suomi oli liitetty suuriruhtinaskuntaan. Poliittinen keskustelu Viipurin läänin lahjoitusmaiden ongelmista oli pitkä ja muihin kysymyksiin kietoutuva, mutta johti lopulta päätökseen lahjoitusmaiden lunastamisesta Suomen valtiolle. Vuoden 1867 valtiopäivillä säädyt päättivät 12 miljoonan markan lainan ottamisesta lunastuksen käynnistämiseksi. Suurin osa valtion ja Viipurin läänin lahjoitusmaaisäntien välisistä kaupoista tehtiin vuosina 1875-1885.

Kivennavalla asia eteni verkkaisesti, koska siellä maat joutuivat keinottelun kohteeksi. Sotaministeri Miljutin tarjosi Kivennapaa senaatille vuonna 1870. Pitkien neuvotteluiden jälkeen senaatti hyväksyi kauppasumman vuonna 1874. Mutta sotaministeriö päättikin keisarin suostumuksella myydä Kivennavan ruhtinas Uhtomskille.

1877 ruhtinas Uhtomsk myi Kivennavan ja Raivolan ruukin valtioneuvos Neronoville, joka myi sen ranskalaiselle yhtiölle. Osasta Kivennapaa senaatti sai yhtiön hyväksymään tarjouksen vuonna 1879, mutta loppu pitäjää kulki pietarilaiselta pankkiirilta toiselle. Senaatti osti Winbergin pankkiriliikkeeltä lunastamattoman osan Kivennapaa vuonna 1882. Senaatti käytti Kivennavan lunastukseen noin kolme miljoonaa markkaa, mikä on suurin yksittäisestä lahjoitusmaasta maksettu kauppasumma.

Vasta nyt päästiin Kivennavalla siirtämään maita talonpoikien omistukseen. Pihlaisten kylässä isojako valmistui vuonna 1895, jonka jälkeen maat muuttuivat maaveron alaisiksi perintötiloiksi. Talonpojat maksoivat valtiolle vähitellen tilojensa ostosumman. Takaisinmaksuaikaa oli 38 vuotta.

Lunastusrahat saatiin metsämaista?

Tilojen lunastuslaina lienee ollut viljelijöiden peruste myydä metsämaitaan.  Olisi mielenkiintoista tietää, millä mietteillä seuraavalle sukupolvelle lohkottiin tilaa myöhemmin kun melkoinen osa tilan maista oli jo myyty suurmaanomistajalle.

Kaikki eivät Pihlaisissakaan metsämaitaan myyneet. Pekkolanmäellä Galkin sai kaupat tehtyä joka toisen isännän kanssa. He jotka myivät, myivät sitten useampiakin palstoja. Hennunmäellä joka kolmas isäntä kieltäytyi myymästä. Murtosenmäellä, Hovinmäessä ja Alaseppälässä metsämaata myytiin joka talosta.

Murtosenmäessä tosin Haukkalan perintötilan isäntä Ville Murtonen ei myynyt Galkinille. Hän myi kaksi metsäpalstaa Pietari Hakuliselle samoihin aikoihin kuin Galkin kierteli kauppoja tekemässä. Tämä onkin poikkeus Galkinin ostomonopolissa Pihlaisissa.

Maarekisteriä selaillessa näkee, että Pihlainen ei suinkaan ollut ainoa kylä, josta Galkin osteli maita talonpojilta. Näissä kauppa kävi myös ja ostajia oli liikkeellä muitakin. Yleensä palstatiloja ostivat venäläiset, mutta oli toki joukossa suomalaisiakin.

Mahtimies kahdessa pitäjässä

Muolaan kuntakokouksen esimies Ivan Galkin
vastaanotti kenraalikuvernööri Bobrikoffin Kyyrölässä

Ivan Galkinilla oli monta rautaa tulessa.  Kun Muolaan Telefoniyhtiö ja Kivennavan telefoniyhtiö perustettiin 1906 Ivan Galkin oli yhtiöiden nimenkirjoittajana ja yhtiöt myös perustettiin tehtailija Galkin konttorissa. 

Galkin toimi valtiopäivämiesten valitsijamiehenä ja kunnallisissa luottamustehtävissä. Monet kansakoulut toimivat Galkinin vuokrakiinteistöissä. 

Mahtimies siis sekä Muolaan että Kivennavan pitäjissä.

Kivennavan pitäjän paikallisia piirteitä ja tapahtumia on taltioitu kyläkirjoihin ja muistelmavihkosiin.  Paavo Kiuru esittelee Ivan Galkinin ja hänen poikansa Michael Galkinin Kivennapa-teoksessaan (s 110-112), mutta olisi mielenkiintoista lukea myös kylätasolle ulottuvaa historiankirjoitusta tämän kaltaisista aiheista. 

Kivennavan kylien historiaa ei ole vielä läheskään tyhjentävästi kerrottu.

Kivennavan Kirjavaiset Kivennavalla

Pihlaisten kylä on sukuseuran puitteissa ollut aina erityisen huomion kohteena ja suku ajatellaan Pihlaisten kylän kautta. Pihlaisista on tehty kyläkirja ja pari muutakin muistelmateosta. Näissä Kirjavaisten suku on keskeinen, kuten Pihlaisissa on ollutkin. Vähälle huomiolle on jäänyt, että Kirjavaiset ovat pitäjässä olleet vahvasti läsnä myös muissa kylissä.

1600-luku

Tarkastelin Karjalan tietokannan henkilöhaun avulla kuinka laajasti Kirjavaiset Kivennavalle olivat asettuneet. 1600-luvulla sukunimeä näyttää olevan kuudessa kylässä ja nämä kertovatkin Kirjavaisten siirtymisen Uudeltakirkolta. Sipi Kirjavaisen pojat Matti ja Erkki tulivat Uudeltakirkolta Kurkelaan. Matti on myöhemmin tilallinen Karvalassa. Matin poika Heikki muutti Sikiälään ja Heikin pojat muuttivat ennen vuosisadan vaihdetta Pihlaisiin, yksi veljeksistä Pihlaisista Riihisyrjään. Veljesten setä Erkki muutti Kurkelasta Joutselkään.

Yllätys minulle on, että Kirjavaiset ovat lähes kärjessä vertailtaessa muiden sukunimien esiintymistä. 1600-luvulla kärjessä on Lempinen, sukunimeä löytää yhdeksästä kylästä. Susi, Iivonen ja Hämäläinen ovat seitsemässä kylässä.

1700-luku

1700-luvulla sukunimi Kirjavainen löytyy jo 28 kylässä. Ahjärvellä, Holttilassa, Ikolassa, Joutselässä, Kanalassa, Karvalassa, Kaukolempiälässä Kekrolassa, Korpikylässä, Kuokkalassa, Lintulassa, Lipolassa, Miettilässä, Pamppalassa, Pihlaisissa, Polviselässä, Puhtulassa, Raivolassa, Rantakylässä, Räikylässä, Saarenmaalla, Soppikylässä, Suurselkälässä, Tammiselässä, Terijoella, Vehmaisissa Voipialassa ja Vuottaalla.

Kaikki näissä kylissä asuneet eivät olleet Sipi Kirjavaisen jälkeläisiä. Esimerkiksi Pihlaisista kotoisin ollut ja Ahjärvelle Matti Motturin kanssa vuonna 1762 avioitunut Anna Kirjavainen oli alunperin Muolaan Kirjavaisia. Pariskunnan lapsia siirtyi Ahjärveltä Kurkelaan, Siiranmäelle ja Joutselkään.

1700-luvulla Lempinen on edelleen Kivennavalla levinnein sukunimi. Se esiintyy 29 kylässä. Huumonen on kolmanneksi yleisin, 25 kylää.

1800-luku

1800-luvulla Kirjavaisia oli 33 kylässä Kivennavalla: Ahjärvi, Haapala, Holttila, Ikola, Joutselkä, Kanala, Kaukolempiälä, Kauksamo, Kekrola, Kirkonkylä, Korpikylä, Kotselkä, Kuokkala, Kurkela, Liikola, Lipola, Miettilä, Pamppala, Pihlainen, Polviselkä, Puhtula, Raivola, Rantakylä, Riihisyrjä, Siiranmäki, Sikiälä, Soppikylä, Suurselkä, Terijoki, Tirttula, Vehmainen, Voipiala, Vuottaa. Kun henkikirjoissa Kivennavalle kirjattiin 40 kylää, niin neljä kylää viidestä on tuossa listassa.

Monet vanhat suvut Kivennavalla levittäytyivät lähes koko pitäjään. Tilallisina ei oltu monessakaan kylässä, mutta rengit ja piiat kulkivat. Vaimot haettiin enimmäkseen muualta kuin omasta kylästä, ainakin pienemmissä kylissä. Pitkään pitäjässä asuneet suvut olivat luonnollisesti esillä monessa kylässä.

1800-luvulla Kirjavaisen edelle menee yhä Lempinen ja lisäksi Suutari, kumpikin 37 kylässä.
Väestö on kasvanut ja sukunimien määrä Kivennavalla lähes kolminkertaistunut edelliseen vuosisataan verrattuna. Erityisesti vuosisadan loppupuolella väkiluvun ja sukunimien määrän kasvu kiihtyy Pietari-Hämeenlinna radan valmistuttua 1870.

Sukunimiä löytyy jo 3100, mutta vain parikymmentä prosenttia niistä esiintyy useammassa kuin kolmessa kylässä. Valtaosa tulijoista on Terijoelle ja Raivolan muuttaneita työläisiä ja käsityöammateissa toimivia uusia kivennappoisia. Syrjemmällä pienissä kylissä tulevat vastaan samat suvunimet kuin edelliselläkin vuosisadalla.

Kurkistus pimeään

Kun sota Venäjää vastaan (1555-1557) ei luonnistunut kuningas Kustaan toivomalla tavalla, hän syytti vuonna 1556 tästä kaikkia muita kuin itseään. Erityisesti arvostelun kohteeksi joutuivat rajaseudulla asuvat suomalaiset, jotka olivat epäluotettavia eivätkä totelleet kuningastaan ja hänen sotapäälliköitään. Kuningas moitti rajan rahvasta, että se varusti omia sotajoukkoja ja valitsi omia päälliköitään. Se ryösti ja surmasi niin ystäviä kuin vihollisia.

Anarkistista porukkaa Kustaa Vaasan ajan rajaseudun kansa. Vai olivatko? Olivatko Kirjavaiset ryösteleviä hurjimuksia. Olivatko he olleet osallisina tapahtumissa, jotka saattoivat kuningas Kustaa Vaasan suuren ärtymyksen valtaan? Mitä tämä Kuninkaan lausunto voisi tarkoittaa?

Nyt puhutaan ajassa, josta tietoa rahvaasta on niukasti. Kivennavan Kirjavaisten kantaisä Sipi Kirjavainen ei ollut vielä syntynytkään. Tiedot ovat yleisellä tasolla, sukuun liittyvä pohdinta on haparointia pimeässä. Sopii hyvin esihistoriaan tutustumisen jatkoksi.

Vouti pääsee linnanherraksi

Sipin isä ja mahdollisesti isoisäkin ovat eläneet Kustaa Vaasan sodan aikoihin. Sipi Kirjavainen lienee syntynyt 1540-luvulla. Sipi mainitaan Uudenkirkon Kuuterselässä 1602 vapaana talonpoikana. Ehkä Sipin isäkin on asunut Kuuterselässä ja ilmeisesti hänelläkin ovat asiat olleet hyvin.

Kuuterselän asutus oli nuorta. Kymmenisen vuotta ennen Sipin syntymää Kivennavan vouti Anders Nilsson asutti Kuuterselkä nimiseen autiomaahan talonpoikia. Sipi Kirjavainen ei kuitenkaan ollut rälssitilallinen, vaan vapaa talonpoika ja ratsastaja. Mikä yhteys Kirjavaisilla oli Anders Nilssoniin?

Kustaa Vaasan sotaa pidetään Anders Nilssonin sytyttämänä. Kuningas erotti hänet voudin virasta omapäisen Inkerinmaalle suuntautuneen hyökkäyksen jälkeen, mutta tämä ei enää estänyt sodan syttymistä.

Myöhemmin Nilsson oli Eerik XIV:n sotapäällikkö sisällisodassa Juhana-herttuaa vastaan. Näin hän ansaitsi aatelisarvon, oli nyt Anders Nilsson Sabelfana ja sai nimityksen Viipurin linnanpäälliköksi. Hän oli myös suurin rälssitilojen omistaja Kivennavalla.

Jatkuvia ryöstöretkiä

Sipin syntyessä sota oli kytenyt rajan pinnassa jo vuosikymmenet. Pitkin Pähkinäsaaren rauhan rajaa tehtiin ryöstöretkiä puolin ja toisin ja kostettiin ryöstöretkiä uusilla retkillä. Rauhansopimuksissa raja oli määritelty kovin epämääräisesti. Ruotsilta puuttui haluja rajankäyntiin vanhojen dokumenttien pohjalta, koska Ruotsin puolen asutus oli leviämässä rajan pinnan erämaihin.

Rajakahakat ja mahdollinen sodanuhka olivat hankalia asioita sekä Ruotsille että Venäjälle, koska muuallakin oli molemmilla ongelmansa. Rajaselvittelyt olisivat välttämättömiä. Ruotsi pelasi kuitenkin aikaa. Rajankäynneistä sovittiin, mutta aika jätettiin myöhemmin sovittavaksi, eli asia haudattiin määräämättömäksi ajaksi. Kun aika sovittiin, niin sovittuna aikana ruotsalaiset yksinkertaisesti jättivät tulematta rajantarkistuskokoukseen. Osapuolet tekivät yhteisen tarkastuksen sijasta yksipuolisia rajankäyntejä hävitystäkin aiheuttaen, mikä ärsytti tietenkin vastapuolella.

Kuuterselkä oli Ruotsin puolella, sen omistuksesta ei ollut epäselvyyttä. Aivan vieressä oli kuitenkin Kivennavan Riitamaa, jossa käsitykset rajalinjauksesta erosivat. Juuri tämä rajaosuus oli vanhimmissa rajaluetteloissa kuvattu näennäisen yksiselitteisesti kulkemaan Siestarjokea pitkin, mutta Siestarjoki haarautuu yläjuoksulla kahtia. Kumpikin puoli luki rajaluetteloita omalla tavallaan. Riitamaahan kuuluivat osapuilleen seuraavat Kivennavan kylät: Rontu,Kanala, Kekrola, Seppälä, Lipola, Vehmainen, Soppikylä, Räikylä, Siiranmäki, Saarenmaa ja Vuottaa.

Kuningas virittää sodan

Ongelmat ja kahakat jatkuivat pitkin rajaa, Jääskessä varsinkin, mutta erityisesti Riitamaan tapahtumat lopulta sytyttivät sodan Ruotsin ja Venäjän välille. Anders Nilsson on nimetty lopullisen ylitsepääsemättömän konfliktin aiheuttajaksi, mutta aikapommin viritti Kustaa Vaasa lupaamalla vuonna 1553 kolmen vuoden vapautuksen kruunun veroista ja muista vaatimuksista niille, jotka asettuisivat Kivennavan Riitamaalle. Uudisasukkaat olisivat kuninkaan erityisessä suojeluksessa ja hän puolustaisi heitä kaikkea vääryyttä ja väkivaltaa vastaan. Aikaisemmat asumukset ja viljelmät oli sieltä poltettu venäläisten hyökkäyksissä.

Venäläisten mielestä Riitamaa kuului heille ja niinpä he loppuvuodesta 1553 hyökkäsivät ja polttivat viljasadon. Asutuksen he jättivät hävittämättä. Suomalaiset talonpojat kostivat hyökkäyksen välittömästi. Seuraavana vuonna Putjanin ruhtinasperhe kokosi inkeriläisistä talonpojista joukon kostamaan suomalaisten tihutyöt. Nyt poltettiin Riitamaalla jo asumuksiakin. Tämän jälkeen Anders Nilsson hyökkäsi pajareiden kartanoihin. Sota ei tuon jälkeen ollut enää vältettävissä, vaikka kuningas erottikin Anders Nilssonin Kivennavan voudin tehtävästä hyökkäyksen vuoksi.

Vuosikymmeniä pitkin rajaa jatkuneet kahakat eivät kaikki olleet seudun talonpoikien spontaaneja ryöstöretkiä. Talonpoikien syyksi ne vieritettiin, kun diplomatian keinoin asioita jälkeenpäin selviteltiin, mutta usein hyökkäysten organisoijina olivat Venäjän Karjalan pajarit ja Ruotsin puolen voudit ja jopa Viipurin linnanpäällikkö.

Rajaseudulla oli myös vanhat toimintatavat ja rajarauhan ylläpitoperinteet. Rajan yli kuljettiin ja muutettiin. Asukkaiden sukulaisuhteet olleet rajan ylittäviä. Voudintileissä on usein merkintöjä talonpoikien karkaamisesta Venäjän puolelle. Kokoontuvista sotajoukoistakin ilmoiteltiin vastapuolelle, jotta siellä tietäisivät kätkeä omaisuutensa ja paeta piilopirtteihin metsien kätköihin.

Rajan rauhattomuus ja jatkuvat ryöstöretket tarvitsevat selityksen. Selitys voisi olla talonpoikien sietämättömässä verotuksessa ja erityisesti verotuksen rakenteessa. Verotuksen pohjarakenne oli jako neljänneskuntiin, jotka jakautuivat nautakuntiin. Vero perittiin muilta nautakuntaan kuuluvilta taloilta, jos yksi nautakunnan talo ei pystynyt verojaan maksamaan.

Kruunu sai näin varmistettua verotuoton verovelvollisuuksiaan uppiniskaisesti karttavilta talonpojilta. Neljänneskuntajaossa, eikä siihen liittyvässä nautakuntajaossa ei ole ollut mitään maantieteellistä jaottelua. Taloja on nautakunnassa sieltä täältä jopa eri pitäjistä. Kuuterselän kanssa samaan nautakuntaan kuuluivat vuonna 1559 Harju, Hännilä, Ino, Liikola, Huotarila, Kapala, Huumola, Kuivajärvi, Vepsä, Neuvola, Kirjavala, Jokela, Terijoki ja Hötsölä.

Pakottiko verotus ryöstöretkiin?

Kruunun verotulot olivat vain teoriassa turvatut, järjestelmään sisältyi paljon ongelma, mistä vähäisin ei ollut tilojen autioituminen. Neljänneskuntajaosta luovuttiin Sipi Kirjavaisen syntymän aikoihin, nautakuntajako säilyy 1600-luvun alkupuolelle.

Jos veroja ei nautakunta tai neljänneskuntakaan pystynyt suorittamaan niin mikä eteen? Helpoin keino selvitä pälkähästä oli ilmeisesti hakea veronmaksukykyä yksissä tuumin rajan takaa. Mitä tulee rajan asukkaiden omiin sotajoukkoihin ja päälliköihin, niin syyn näihin kuningas olisi löytänyt peiliin vilkaisemalla.

Sipi Kirjavainen oli ratsastaja ja vapaa talonpoika Uudenkirkon Kuuterselässä. Hän otti haltuunsa myös tilan Kivennavan Kurkelasta. Ei siis mikään tyhjätasku. Oliko Sipin isä hakenut omaisuuden ryöstöretkiltään Inkerinmaalta?

Tuon ajan kuvaukset kirjallisuudessa rajan oloista ja rajan kiroista antavat usein hieman harhaanjohtavia mielikuvia. Etenkin jos on tyydytty vain kertomaan miten venäläiset Kivennavalle taas hyökkäsivät ja missä kylät autioituivat. Väestölle jää passiivisen uhrin osa, joka pakenee piilopirtteihinsä. Hengissä selvinneet rakentavat poltetut asumuksensa uudelleen ja jatkavat elämäänsä miten pystyvät.

Tuossa ei taida olla koko totuus. Kun vuonna 1555 Joutselässä neljänsadan paikallisen, lähikylistä kootun talonpojan joukko sai kymmenen kertaa suuremman vihollisjoukon paniikissa pakenemaan, niin ei tuota joukkoa tyhjästä koottu. Eivät he mitä tahansa kaskenraatajia olleet. Kokeneita taistelijoita heidän on täytynyt olla. 

Muinaisuutemme jäljillä

Arkeologia ei ole minua koskaan varsinaisesti kiinnostanut. Johtuu varmaan siitä, että, sen tarjoaman tiedon kiinnittäminen muuhun tietoon on tuntunut hankalalta. Joku löytää jotain maasta. Löydöksen ikä ja käyttötarkoitus arvioidaan ja esine museoidaan muiden samanlaisten löydösten joukkoon. Aspestikeramiikkaa, nuorakeramiikkaa vai kamparemiikkaa?

Mitä nämä ruukunpalaset kertovat? Historiassa on sentään selkeät kirjalliset alkuperäislähteet ja niiden tulkinta. Mitä varsinaista tietoa niiden rinnalla luulöydöt tai asuinpainanteet tuhansien vuosien takaa jakavat?

Kiinnostavammaksi esihistoria muuttui luettuani juuri ilmestyneen kirjan. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle julkaistiin vuoden vaihteen tienoilla. Se on kattava esitys uusimmasta tutkimustiedosta. Se on monella tavalla mielenkiintoinen lukukokemus.  Vie suomalaisuuden juurille.

Mielenkiintoista sekin, että kirja ulottuu kivikaudelta aina keskiajalle, josta jo on runsaasti kirjallista aineistoa. Lisäksi tekijät esittelevät tutkimuslöydökset myös luovutetun Karjalan alueelta.

Nopeaa väestönkasvua

Kirja ulottaa tarkastelunsa siis 1500-luvun puoliväliin asti. Tuolloin kiinteä kylämäinen asutus oli keskittynyt Suomessa rannikkoseudulle Suomenlahdelle ja Pohjanlahdelle, sekä Laatokan rantamaille. Karjalankannas oli tuolloin selkeämmin jo kyläasutuksen piirissä kuin muu Sisäsuomi. Muualla Suomessa sisämaat olivat vain paikoitellen kiinteän asutuksen piirissä.

Tuolta ajalta ovat myös ensimmäiset tarkat arviot Suomen väkimäärästä. Suomen alueella oli noin 35000 taloa ja niissä keskimäärin 6-10 asukasta. Suomen väkiluku oli siis noin 300 000.

Kivennavalla oli nelisensataa asuttua taloa eli kolmisentuhatta asukasta.

Väestönkasvu oli ollut nopeaa rautakaudelta keskiajalle. Keskiajan alun väestönmääriä on vaikeampi todentaa, mutta asukkaita Suomessa oli 1100-luvulla vain muutamia kymmeniä tuhansia. Korkeintaan 50 000.

Ruotsalaiset ulottivat tuolloin valtansa Suomenlahden itäosiin. Karjalan rahvaan yhteydet olivat rakentuneet Novgorodin suuntaan, kun Ruotsi työntyi sotajoukkoineen itään.  Viipurin linna rakennettiin 1290 ja vuonna 1300 ruotsalaiset rakensivat sillanpääasemaksi Maankruunun linnan Nevanjoen suuhun. Tosin tämä varustus ei pystynyt pitämään puoliaan talven yli. Novgorodilaiset ja karjalaiset surmasivat koko varusväen ja polttivat linnan.

Pähkinäsaaren rauha 1323 vakiinnutti lopulta Ruotsin ja Novgorodin valtapiirien rajat ja jakoi Kannaksen pitkittäin kahtia. Eteläpuoli Ruotsille ja Pohjoispuoli Novgorodille.

Kannas etupäässä asumattomana

Esihistoriallinen tutkimus on vähän samassa asemassa kuin geneettinen sukututkimus. Kumpikin haparoi eteenpäin ilman kirjallisten lähteiden tuomaa valaistusta. Ruotsin vallan alku Karjalassa on ikään kuin vedenjakaja esihistorian ja historiallisen ajan välissä. Ollaan vielä  väestökirjanpidon dokumenttien ulottumattomissa. Muita kirjallisia lähteitä on jo, mutta kovin niukasti.

Varhaisempaan aikaan mentäessä Karjalan kannas oli erämaata. Suomalaisasutus oli keskittynyt Karjalassa Laatokan luoteisrannikolle ja Etelä-Saimaan rannoille. Muualla asutuksen jäänteet ovat yksittäislöytöjä. Eivät anna todisteita kiinteästä asutuksesta.

Tarkemmin sanoen Itä-Kannaksen löydöt keskittyvät Suvanto-järven ympärille Sakkolaan ja Metsäpirttiin, Vuoksen alajuoksulle Räisälään, Kaukolaan ja Käkisalmeen, Laatokan varsinaiselle luoteisrannikolle Hiitolaan ja Kurkijoelle ja pohjoisemmaksi Sortavalaan. Erillinen astuskeskittymä oli lisäksi Laatokan koillisrannikolla Salmissa. Kaikki nämä luetellut alueet jäivät Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Novgorodille. Rauhansopimuksen jälkeen asutus vahvistui etelämpänä Kannaksella.

Paikkakunnat ovat ilmoitettujen esi-isien asuinalueita.

Kertooko perimä jo asuinpaikan?

Nyt tulee houkutus arvioida tämän tiedon pohjalta todennäköisyyksiä Kirjavaisten alkuperästä.  Vieressä on kartta Y-DNA testini 'etäserkkuosumista' 37-markkerin tasolla.

Yhden geneettisen askeleen päässä oranssina täplänä kartalla on tuttu sukulaismies, kirkonkirjoissa kahdeksannen polven etäserkkuni.

Yhteinen esi-isämme on kirkonkirjoissa Tuomas Matinpoika Kirjavainen (1724-1778). Hänen isoisänsä Tuomas Heikinpoika Kirjavainen (1650-1720) tuli Pihlaisten kylään. Tuomas Heikinpojan isoisänsä Heikki Matinpoika Kirjavainen (1610-1970) tuli Kivennavan pitäjään Uudeltakirkolta. Hänen isoisäänsä Sipi Kirjavaiseen (1570-1637) kirjalliset jäljet sitten päättyvätkin. Mistä tulivat Kirjavaiset Uudellekirkolle ja milloin?

Toinen oranssi täplä sijoittuu Saimaan rannalle. Genettinen etäisyys on sama, mutta sukulaisuus on silti kaukaisempi. Tuon näytteen antaja on sijoittanut kaukaisimman tiedossaan olevan esi-isänsä vuonna 1905 syntyneen Sulo Viron Taipalsaareen. Minä ja Sulo Viron jälkeläinen olemme melko lähellä sukuhistorioissamme, mutta välissä on silti pitkä matka pimeää. 

Toinen mahdollinen suunta

Hyvin lähellä geneettisesti on myös Pyhäjärvellä 1600-luvulla asuneen Heikki Yrjönpoika Pärssisen jälkeläinen. Keltainen täppä tarkoittaa kahta geneettistä poikkeamaa 37-markkerin tasolla. 67-markkerin tasolla Viro ja Pärssinen ovat yhtä kaukana geneettisesti.

Pärssisten sukuseurassa arvellaan, että suku olisi tullut Pyhäjärven Kahvenitsan kylään Muolaan Pärssilästä.  Mikko Pärssinen karkasi tilaltaan Muolaasta ja on todennäköisesti sama Mikko Pärssinen, joka asettui asumaan Pyhäjärvelle samoihin aikoihin.

Näiden varhaisempien arkeologisten asutustietojen perusteella Mikko Pärssinen on voinut olla Ruotsin kruunun verotaakkaan tuskastunut paluumuuttaja. Juuret alunperinkin Laatokan rantamilla.

Harmi, ettei Viron suvussa sukuselvitys ulotu yhtä kauas kuin Pärssisillä. Etelä-Saimaan alueen merkittävin asutuskeskittymä on Mikkelissä ja sillä on selvä jatkuvuus viikinki- ja ristiretkiajan yli keskiajalle. Tuolle seudulle kiinnittyminen 1600-luvulla antaisi jo jotain tietoa esi-isien liikkeistä.

Saimaan rannalta vai Laatokan rannalta? Kumpi on ollut Kirjavaisten tulosuunta Uudellekirkolle ja Kivennavalle? Laatokan pohjoisrannalla asuivat Suistamon Pyörittäjän Kirjavaiset, mutta tietoa geneettisestä yhteydestämme ei nyt vielä ole. Parikkalassa nykyisen rajan pinnassa on Kirjavalan kylä, mutta ei tietoa liittyykö kylän nimi Kirjavaisiin. Uudenkirkon Kirjavalan kylässä asui sen sijaan paljonkin Kirjavaisia. Missä ja milloin tuo sukunimi on otettu? Mielenkiintoinen palapeli, josta puuttuu muutama arvoitukset ratkaiseva pala.

Muinaisuutemme jäljet antaa aiheen olettaa, että väki on aikojen saatossa kulkenut edes takaisin Saimaan rantojen ja Laatokan rantojen väliä.

Asutus Saimaalla ja Laatokalla

Kun mennään vielä syvemmälle esi-historiaan tullaan kolmentuhannen vuoden taakse hyvin pienten yhteisöjen aikaan. Kaskiviljely jo hallittiin, mutta metsästys ja keräily olivat tärkeämmät ravinnonlähteinä. Varsinaista kyläasutusta ei ollut. Karjalankannaksella Räisälän Kalmistomäki on tältä ajalta kiinnostava asuinlöydös. Saimaan vesistöalueen laajin varhaismetallikautinen asuinpaikka on Joensuun Varaslammilla.

Varhaismetallikaudella Karjalankannas ja Laatokan Karjala olivat hyvin harvaan asuttuja ja todennäköisesti usein pitkiä aikoja ilman asutusta. Tärkeimpiä asuinpaikkoja olivat Kaukolan Riukjärvi, Räisälän Kalmistonmäki ja Kurkijoen Kuuppala.

Saimaan ja Laatokan välinen vesiyhteys tarkoittaa myös, että alueiden yhteisöt ja elämäntavat muistuttivat toisiaan. Saimaan alueella tunnetaan yli 50 varhaismetallikautista asuinpaikkaa. Toimeentulo nojasi metsästykseen ja kalastukseen ja kaskiviljelyäkin jonkin verran harrastettiin. Karjaa ei ollut kuin joskus paikoin aivan ajanjakson loppupuolella.

Juuret Karjalassa kivikaudelta

Vielä syvemmälle esi-historiaan sukeltaminen kertoo asutuksen leviämisestä Suomen alueelle. Tulijoita oli idästä, kaakosta ja etelästä. Asumukset eivät tuolloin olleet kiinteitä vaan kevytrakenteisia. Pyynti tapahtui mukana kannettavilla välineillä. Kivikausi oli jatkuvien muutosten aikaa. Alueiden ja aikojen kulttuurikuvat poikkeavat selvästi toisistaan. Ilmasto oli lämmin.

Geneettinen perimämme kertoo, että haploryhmä N1C1 syntyi Etelä-Siperiassa noin 10000 vuotta sitten. Se levisi Pohjois-Eurooppaan 6000 vuotta sitten. N1C1 ryhmän leviämiseen liitetään kampakeraaminen kulttuuri. Se alkoi Suomessa kivikauden keskivaiheilla 4000 vuotta sitten. Ruukunsirpaleiden kuviot kertovat siis jotain. Esi-isät tulivat idästä nelisen tuhatta vuotta sitten todennäköisesti Laatokan rantamille.

Missä sitten esikirjavaiset asuivatkaan, ja milloin he Suomeen tulivat, niin isälinjan haploryhmämme kertoo että Suomeen he ovat tulleet idästä.  Siperian mammutinmetsästäjiä olivat.

Kivikaudella väestö Suomessa kasvoi. Yhteisöt olivat kivikaudella suurempia kuin myöhemmin varhaismetallikaudella. Laatokan Karjalassa  saattoi suurimmissa keskuskylissä olla lähes kymmenen asumusta, mutta ne pienenivät kauden myöhäisvaiheessa yhden tai kahden asumuksen asuinpaikoiksi. Eläimistö hyödynnettiin monipuolisesti ravinnoksi. Syksyn yhteispyynnin aikana kokoonnuttiin ja solmittiin myös avioliittoja. Ilman yhteispyynnin tarjoamaa kokoontumismahdollisuutta pienet yhteisöt olisivatkin kuolleet sukupuuttoon.

Karjalankannaksen Räisälän Juoksemajärvellä on vuonna 2003 tutkittu asumuspainanne, joka on ajoitettu varhaiseen kampakeraamiseen aikaan. Nurkista pyöristetyn asumuksen pinta-ala on ollut noin 24 neliömetriä. Siellä on asuttu ympäri vuoden ja se on kuulunut viiden, rannansuuntaisesti rivissä olleen asumuksen muodostamaan keskusasuinpaikkaan.

Eniten tuon ajan asumuksien jäännöksiä on löydetty Pohjanlahden rannikolta, muinaisten Saimaan ja Päijänteen rannoilta, Laatokalta sekä Suomenlahden pohjukasta.

Nykyväestössä N1C1 haploryhmällä on merkittävä keskittymä Suomessa ja erityisesti Itä-Suomessa se on väestössä enemmistönä. Tuossa vieressä olevasta karttakuvasta voi suurinpiirtein nähdäkin mistä esikirjavaiset ovat Suomeen joskus nelisen tuhatta vuotta sitten siirtyneet.

Koko vuoden kysymys

Ylessä on juuri mielenkiintoinen ohjelmasarja historiasta. Viipuria käsiteltiin sarjan toisessa osassa, sen keskeisestä merkityksestä Suomen sisällissodassa.

Facebookissa on kaikenlaisia ryhmiä. Yksi suljettu ryhmä on juhlavan niminen Juuret rajantakaisessa kauniissa Karjalassa. Luulisi, että sen jäsenet ovat kiinnostuneet vaihtamaan mielipiteitä. Siksipä minäkin tarjosin heti oitis linkkiä Yle-areenalla pyörivään ohjelmaan avoimella kysymyksellä: mitä mieltä ohjelmasta?

Historia näyttää kuitenkin olevan ryhmän ylläpitäjälle jotenkin arveluttava asia. Muisteloihin ei toivota mitään tummempia sävyjä. Karjalassa kun aurinko paistoi aina ja kaikki oli parhain päin. No mikäpä siinä, jos ryhmä haluaa olla vain ajanvietettä, eikä mikään tietolähde. Tietolähteenä moni vain tuntuu sitä pitävän ja tietoa halutaan siellä jakaakin.

Olen kuitenkin seurannut tätä ryhmää suurella mielenkiinnolla. Tässä minulla on vähän niin kuin oma lehmä ojassa. Hetken mielijohteesta tein tähän ryhmään noin vuosi sitten, heti vuoden vaihteen jälkeen, yhden kysymyksen. Vastausvaihtoehdot  kysymyslomakkeessani olivat:

• Olen itse syntynyt luovutetussa Karjalassa
• Kumpikin vanhemmistani on siellä syntynyt
• Toinen vanhemmistani on syntynyt luovutetussa Karjalassa
• Kaikki isovanhempani lähtivät evakkoon, vanhempani syntyivät täällä
• Vasta isovanhemmissani on evakkoja, mutta peräti kolme
• Vasta isovanhemmissani on evakkoja, heitä on kaksi
• Vasta isovanhemmissani on evakkoja, heitä on vain yksi

Arvelin tämän riittävän antamaan vastauksen kysymyksiin:

• Ovatko kolmannen polvenkin evakot kiinnostuneita tällaisesta fb-sivusta?
• Ovatko evakot menneet  pääosin naimisiin keskenään vai sekoittuivatko karjalaiset yleensä muuhun väestöön?
• Onko syntyperäisiä luovutetun alueen ihmisiä mukana tässä fb-ryhmässä?

Ajattelin saavani muutaman vastauksen ennen kuin koko kysymys häipyy niin alas ryhmän seinällä, että vastausvirta tyrehtyy. Tapahtui kuitenkin jotain muuta kuin osasin odottaa.

Pysyvä paalupaikka

Facebookissa nousee kärkeen aina se postaus, joka saa eniten kiinnostusta osakseen. Kysymykseni on keikkunut ryhmän seinällä kärjessä kohta koko vuoden. Välillä se painui vähän alemmaksi, mutta sitten aina joku vastaa tai kommentoi ja taas se keikkuu paalupaikalla. Missä se on nyt tänäkin päivänä, vuoden vanha postaus. 

Varsinaista järkevää tietoa kysymykseen kertyi parin kolmen kuukauden aikana. Sitten vastaukset harvenivat, mutta ihmiset kirjoittavat kysymykseeni kommentteja, kertoivat evakkomatkasta, luettelivat sukutaustojaan ja heidän syntymäpitäjiään. Mitä olivat kokeneet käydessään nyt Karjalassa. Miltä Viipurissa näytti. Siis kaikkea mahdollista eikä sitä mitä kysytään.

Ilmeisesti käyttäjät olettavat kysymykseni: Monennenko polven evakko olet? Kuinka vahvat ovat juuresi Karjalaan? olevan jonkinlainen ryhmään kiinnitetty ilmoitus. Niinpä muuhun yhteyteen tarkoitetut jutut kirjautuvat kommenteiksi kysymykseeni. 

Vai mitä pitäisi ajatella kirjauksesta:

tää on muuten mukava,"palsta"mutta kauheen sekava ja hankala käyttää....olen kai sitten vaan niin "urpo"mutta aina törmää samoihin kysymyksiin ja asioihin ees taas kokoajan...se on vähä turhauttavaa....en tiedä onko lääkettä tähän

2. kesäkuuta kello 14:54 

Eipä silti. Kommentit ovat silti monet mielenkiintoisia. 825 kommenttia. 668 tykkäystä. Ja lisää tulee koko ajan. Ei mikään huono saldo yhdelle kyselylle.

Mitä itse kysymykseen tulee, niin sen tulos on mielenkiintoinen.

FB-ryhmän koostumus

Karjalasta lähteneiden joukko on jo harva. Facebook on heitä paljon nuorempien juttu. Keski-ikäisten  tarinatupa kuulemma, sillä varsinainen nuoriso on kaikonnut muille foorumeille. Silti tässäkin FB-ryhmän kyselyssä 154 vastaajaa on ilmoittanut olevansa luovutetusta Karjalasta. Aika paljon vanhuksia somettamassa. Tosin kyselylomakkeen täyttäneistä vain vähän alle 5%.

Käytännössä lähes koko Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa-ryhmä koostuu henkilöistä, joiden vanhemmat ovat lähteneet Karjalasta. Heitä on yli 80% ryhmästä. Neljäsosalla ryhmäläisistä on kumpikin vanhempi Karjalasta, vain toinen vanhempi 57%:lla ryhmässä kävijöistä.

Näiden toisen polven evakoiden keskinäinen koostumus on, että kahdella kolmasosalla on vain toinen vanhempi luovutetusta Karjalasta. Varsin uskottavaa. Jos tämä pitää paikkansa yleisesti, niin karjalaista sukutaustaa omaavia suomalaisia on jatkossa aina vain laajeneva osuus väestöstä.

Tämä korostuu kolmannessa polvessa. Heistä, joiden isovanhemmat tulivat Karjalata, varttievakoita ja puoliksi karjalaista sukujuurta olevia on yhteensä 84%.  Suomi siis karjalaistuu, mutta pysyykö karjalaisuus evakoiden jälkipolvissa? Missä määrin he ovat kiinnostuneet niistä juuristaan, jota jäivät rajan taakse?

15% vastaajista on tätä kolmatta polvea. Osoittaako tämä karjalakiinnostuksen hiipumista vai onko niin, että sukutausta alkaa kiinnostamaan vasta myöhemmällä iällä? Kysymys ei anna vastausta tähän. Voi tietenkin olla, että fb-ryhmään ei mahdu kuin yksi sukupolvi kerrallaan.

Tarjotaanko kiinnostuksen esteitä vai herätteitä?

Karjalaisjärjestöillä on juuri nyt kova pohtiminen sukupolven vaihtumisesta.  Minä arvelen, että uudet sukupolvet etsivät omat selityksensä menneisyydelle. Siksi vanhempien maailmankuva ja arvot eivät aina näytä kiinnostavan, mutta se onkin ehkä vanhempien rajoittuneisuutta. Siispä ei pidä liikaa ohjata vaan antaa uuden maailman muodostua. 

Silloin syntyy silta menneeseen oikealla ja aidolla tavalla. Vaikkapa sitten tätä historian tulkintaa katsomalla, vaikka se ei kaunista kuvaa annakaan. Ajattelemisen aihetta enemmänkin. Jospa monipuolinen ja suodattamaton tieto saisi uuden polven mukaan karjalaisuuteen, tekemään kysymyksiä, etsimään vastauksia. Olemaan aidosti juuristaan kiinnostuneita.

Kivennapatoiminnan ideariihi

Kivennapaseura ry kutsui kiinnostuneita Kivennapaan liittyviä yhteisöjä 28.11. Lahteen suunnittelemaan yhteistyötä ja verkostoitumisen tiivistämistä. Henkilöt, joilla on henkilökohtaiset siteet tähän vanhaan rajapitäjään ovat harvenemassa. Tämä tuottaa aiheellisen huolen kyläseurojen toiminnan jatkumisesta.

Kivennapalaiset sukuseurat ovat kaikki tämän saman ongelman edessä. Esimerkiksi Kirjavaisten sukuseura on ammentanut toimintaansa sisältöä Pihlaisten kylämuistoista. Kun vielä sukukirjakin on jo aikaansaatu, niin toiminnan suuntauksessa on ongelmansa.

Huoli on siis yhteinen.

Sukupolvi sukupolvelta niiden ihmisten joukko kasvaa, joiden sukutaustassa on pitäjä nimeltään Kivennapa. Mutta yhteys tähän menneeseen rajan taakse jääneeseen maailmaan on tyystin toisenlainen kuin evakoilla. Miten siis tarjota uusille polville Kivennapaa, mitä merkitystä heille sillä voisi olla? Kysymys ei ole vähemmästä asiasta kuin pitäjäseuran säilymisestä.

Tämän ensimmäisen suunnittelupalaverin kokoonkutsujana toimi Kivennapa-säätiö. Säätiöllä on kuitenkin vain avustava rooli, pallo on nyt järjestöillä ja Kivennapaseuralla. Ja hyvin tuo pallo  tuli mielestäni kopattua.

Kuten kaikissa tällaisissa ideariihissä ajatukset kyllä sinkoilevat ja innostus kasvaa, mutta suunnitellut työt odottavat jatkossa tekijäänsä, joiden löytäminen ei ole helppoa. Nyt tuntui kuitenkin että tekemisen meininki löytyisi. Vaikka tekijöitä ei aina heti näköpiirissä olekaan, niin hyvät ideat saavat tuulta siipiensä alle. Sellaiselta palaveripäivän anti minusta vaikutti.

Ideoita toiminnan suuntaamiseen

Kivennapaseuralla on ollut jo pitkään ongelmana kaiken tiedon ja materiaalin tallentaminen. Seuralle tarjotaan paljon Kivennapaan liittyviä dokumentteja, kirjeitä, kirjoituksia, valokuvia, mutta niiden arkistoiminen ja digitoiminen edelleen käytettäväksi on ollut ongelma. Näihin talkoisiin tarvitaan kyläseurojen voimien yhdistämistä.

Toinen merkittävä jo osittain muualla eli Metsäpirtissä toteutettu ajatus on Kivennavan historian tarjoaminen virtuaalisena verkossa. Käyttöliittymänä, joka yhdistää eri tietokantoja ja mahdollistaa myös käyttäjien omatoimisen tietojen täydentämisen. Tämä kuulostaa suurhankkeelta, mutta sen toteuttaminen vaiheittain on jo alkanut.

Ensimmäisenä toteutettavana uudistuksena on kuitenkin Kivennapaseuran verkkosivuille laadittava ilmoitustaulu, joka kokoaa tiedot kyläseurojen ja sukuseurojen tapahtumista.

Ensi kesän Kihuissa seurataan, miten nämä ja muut pienemmät ideoidut hankkeet etenevät. Kantava perusajatus kaikissa on kyläseurojen ja sukuseurojen toiminnan auttaminen valamalla entistä enemmän yhteistyötä Kivennapataustaisten yhdistysten toimintaan.

Tilaisuuden osallistujia oli parikymmentä, tässä heistä osa.

Karttoja ja kulkureittejä 1600-luvulla ja 1800-luvulla

1600-luku

Vanhat kartat ovat mielenkiintoisia.

Tätä 1600-luvun karttaa on hieman väritetty jälkeenpäin.  Vesistöt sinisiksi, tiet ruskeiksi ja Kivennavan pitäjänrajat punaisiksi. Kartalla olevien mustien täplien on tarkoitus näyttää talojen sijainnin.

Pihlaisten kylä sijoittuu ison Harad-sanan H-kirjainen ylälaitaan aivan pitäjän rajalle. Vieressä oleva sininen viiva on Härkäjoki.

Silmiinpistävää on jokien ja purojen korostaminen ja teiden puuttuminen. Myös suot näyttävät olleen kartanpiirtäjälle merkityksellisiä.

Välimatkat Kivennavan kylien välillä eivät ole kovinkaan pitkiä, mutta 1600-luvulla ei teitä juurikaan ollut. Yksi tie kulki Kivennavan kirkon ja Joutselän kautta pitäjän läpi.

Tuon tien ulkopuolella oli kinttupolkuja ja ratsupolkuja, jotka syntyivät ihmisten kulkemisesta. Niitä ei kartanpiirtäjä ole vaivautunut merkitsemään. Nämä metsittyivätkin nopeasti kokonaan, jos niitä ei jatkuvasti käytetty. Tietä joka on karttaan merkitty käytettiin virallisempana kulkutienä. Silti senkään ylläpito ei ollut säännöllistä.

Ruotsin kruunulla ei varmaankaan 1600-luvulla ollut mitään tarvetta kiinnittää alueella huomiota kulkuyhteyksiin. Päinvastoin oli varmaan sotilaallisesti järkevämpää pitää rajaseutu tiettömänä. Etenkin kun Ruotsissa tuohon aikaan oli enemmän sodan kuin rauhan päiviä.

Metsät, ryteiköt ja suot tarjosivat suojaa ratsuväen rynnäköiltä. Saman asian näyttämistä voisi merkitä vesistöjen korostaminen kartanpiirtäjälle.  Nekin olivat pikemminkin etenemisen hidasteita kuin kulkureittejä.

Harvaan asutulla ja tiettömällä seudulla armeijan huolto oli ongelmallista. Suurten joukkojen huoltoa ei voitu laskea asukkaiden ryöstämisen varaan. Niinpä sotatoimet noina aikoina tällä seudulla olivat pienten joukkojen ryöstö- ja hävitysretkiä.

Kulku oli hidasta

Viipuri oli Ruotsin valtakunnan tärkeimpiä kaupunkeja. Nevanlinnan perustettiin 1642 ja se sijaitsi nykyisen Pietarin paikalla. Sen ja Viipurin välillä kulkenut tieyhteys oli tärkeä, siis tuo viiva, mikä karttaan on piirretty. Mutta muuten Kannas oli valtakunnan takapihaa.

Porin rykmentti marssi Riikaan vuonna 1700 tätä tietä. 12.4. rykmentti saapui Viipuriin ja jatkoi sieltä marssiaan 14.4. Nevanlinnaan se saapui 20.4. Koko matka Riikaan kesti melkein kaksi kuukautta, Viipurin ja Nevanlinnan väli kuusi päivää. Kaikki päivät eivät olleet marssipäiviä, mutta etenemisnopeus antaisi kuitenkin syyn olettaa, että tuo karttaan merkitty tie ei ollut erityisen nopeakulkuinen.

Sotaväki marssi siis tuota vauhtia. Miten tavallinen kulkija liikkui noihin aikoihin? Kuinka esimerkiksi Kirjavaiset muuttivat Sikiälästä Pihlaisiin? Matkaa on Siesjärven kupeesta Sikiälästä eli Multalasta Vuotjärven liepeille Pihlaisiin linnuntietä kaksikymmentä kilometriä. Kivennavan kirkon kautta, siis tuota karttaan merkittyä tietä osan matkaa kulkien kolmisenkymmentä kilometriä.

Matka ei ollut pitkä, mutta niin pitkä kuitenkin, ettei ihan joka päivä tuollaista matkaa taitettu. Hevosellakaan ei päässyt maastossa tai ratsupolulla jalkamiestä nopeammin, toki tavaraa sai hevosella kulkemaan enemmän kuin selkärepullisen. Tuohon aikaan maantietäkin taivallettiin etupäässä kävellen.

Ihannenopeus paikkakuntien välillä löytyy postiljoonien matkanopeuksista. Postitalonpoikien vaihtoväli 1600-luvulla Ruotsin postiasetuksessa  oli enintään kolme silloista peninkulmaa, eli tuo kolmekymmentä kilometriä. Lisäksi oli määrätty, että postitalonpojan oli kuljettava oikopolkuja kiemurtelevien maanteiden sijasta. Vaihtoasemaa lähestyttäessä oli puhallettava postimiehen torveen, jotta seuraava kulkija ehtisi valmistautua matkaan. Postireitillä peninkulmaan laskettiin menevän kaksi tuntia.

1800-luvun puoliväli

Näin siis ohjesäännössä. Todellisuudessa posti kulki miten sattui, ei minkään aikataulun mukaisesti. Vasta kun kirjelaukku oli tullut postitaloon lähdettiin hakemaan hevosta metsälaitumelta, renki rupesi syömään ja laittautumaan matkaan.

1800-luku toi muutoksen

Kartassa vuodelta 1850 teitä on merkitty jo enemmän. Pihlainen on on kartan keskivaiheilla olevassa taitteessa Vuotjärven kupeessa. Se ei näytä vieläkään olevan minkään kulkureitin varrella.

Mikä on muuttunut kahdessasadassa vuodessa? Mikä on pysynyt? Kummassakin kartassa joet ovat merkityt huomattavan leveiksi, vaikka maastossa ne ovat pikemminkin puroja kuin jokia.

1800-luku ja jo 1700-luku pääosin oli Kannaksen asukkaille rauhallista aikaa. Kivennavan riitamailla muutos sodasta tai sodanuhkasta rauhanaikaan oli erityisen suuri. 1700-luku oltiin Venäjän Vanhaa Suomea. Ruotsin raja oli kaukana lännessä. 1800-luvulla osana Suomen Suuriruhtinasmaata.

Kirkonkylän lähikylien välille on piirretty tieverkosto, mutta nämä eivät johda kirkonkylälle vaan kohti etelää Joutselkään, missä ne yhtyvät vanhaan jo 1600-luvulla merkittyyn tiehen. Eikö kirkko ollutkaan pitäjän keskus?

Tuo karttaan piirtynyt tieverkosto kertoo ilmeisesti, miten keskeinen merkitys nopeasti kasvavalla Pietarilla oli kivennapalaisille. Pietariin vietiin ja Pietarista tuotiin kaikkea mahdollista. Vuonna 1835 suomalaiset saivat oikeuden myydä tuotteitaan pietarilaisilla toreilla. Kannaksen rahdinajo työllisti väestöä ja yhä useamman matka suuntautui kotikylältä Pietariin.

1870 alkoi rautatieliikenne Hämeenlinnasta Viipurin kautta Pietariin. Tämä muutti rahdinajon merkityksen. Nyt rahtia vietiin Kivennavalla Raivolaan ja Terijoelle. Metsänmyynti ja tukinajo radan varteen nousi rahdinajossa yhä tärkeämmäksi. Rahdinajo Pietariin muuttui, hiljeni ja lopulta Suomen itsenäistyttyä loppui kokonaan.

Toinen 1800-luvun puolivälin kartta. Kylät tai talot on merkitty punaisilla pisteillä. Tässäkään Kivennavan kirkolle ei ole piirretty kulkureittejä lähikylistä. Reitit johtavat Joutselkään, koska se on Pietariin menevän tien varrella. Vesistö on piirretty nykykarttoihin verrattuna erikoisesti, kuten muissakin esimerkkikartoissa. Koska myös suot ovat korostetusti kartalla voisi olettaa, että on haluttu korostaa maastossa olevia etenemisen esteitä ja hidasteita.

Kerran synnyttyään maantielinjaus on varsin pysyvä. Mutta ratsaspolut ilmestyvät ja häviävät sen mukaan miten niillä kuljetaan. Siksi vanhoissa kartoissa ei niihin juuri ole huomiota kiinnitetty.

Vielä yksi esimerkki 1800-luvun puolivälin kartoista. Kartta on piirretty selvästikin toisella ajatuksella ja muistuttaa jo nykyistä karttaa.

Tähän on vedetty kulkureittejä myös soiden ja järvien ylitse. Talviteitä aivan ilmeisesti. 

Vasemmassa alakulmassa kulkeva paksu viiva on ratalinjaus. Rata Pietarista Viipuriin ja edelleen Hämeenlinnaan valmistui vasta 1870. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan sen rakentaminen olisi alkanut jo aiemmin, mutta Senaatti ei hyväksynyt sille rahoitusta.

Venäjän valtio rahoitti radan ja se rakennettiin hätäaputöinä suurten nälkävuosien aikana. Noin viidesosa radan rakentajista kuoli kulkutauteihin. Rataa kutsuttiinkin nälkäradaksi tai luuradaksi.

Sipin jalanjäljillä: siellä täällä

Ajatus, että reissun jälkeen käyn läpi huomioita kylä kerrallaan tuntui toimivalta jonkin aikaa. Tuntui tavallista matkakertomusta paremmalta yhdistellä nykymaisemia, sukutauluja ja kylien historiaa. Pienemmästäkin kylästä riittäisi kerrottavaa enemmän kuin yhden blogikirjoituksen tarpeiksi.

Tosin kiinnostavimmat paikat eivät välttämättä aina olleet niitä, joihin Kirjavaisten poikapolvet olivat asettuneet. Itse asiassa nämä poikapolvet ovat niin sitkeästi pysyneet Pihlaisissa, että muutama sukuhaara muissa Kivennavan kylissä on nopeasti kerrottu.

Kivennavan Kirkonmäki

Tästä 'Sipin jalanjäljillä' matkasta alkaa olla myös kulunut aikaa sen verran, että näitä sukuun liittyviä huomioita tekee mieli tuoda taas jollain muulla tavalla näkyville. Hyvä reissu, mielenkiintoisia havaintoja, mutta niistäkin voisi tehdä tarinaa muullakin tavoin kuin matkan avulla.

Emme myöskään käyneet kaikkialla, mihin matka olisi teeman mukaan voinut suuntautua. Eritysesti Pietarin liepeillä jäi kulkematta. Aika ei riittänyt. Sukutarinan kannalta poikapolvien seuraaminen on myös kapea näkökulma. Suvun kannalta mielenkiintoisimmat kylät ovat olleet niitä, joihin tyttäret lähtivät. Silloin ei enää puhutakaan vain yhden suvun tarinasta.

Kivennavan Linnanmäellä sijoitetaan Pajarin kirkkoa sille kuuluvalle paikalle

Nyt voisi olla hyvä päättää tämä matkakertomus. Laitan tähän vielä muutamia kuvia sieltä täältä matkan varrelta. Tosin tätäkään pajatsoa ei tee mieli kokonaan tyhjentää. Myöhemmätkin blogikirjoitukset saattavat tarvita kuvitusta.

Nykyasukkaat ovat kiinnostuneita alueen historiasta. Monissa yhteyksissä näytetään nostettavan esille vanhoja suomalaisia paikannimiä.

Uusia kirkkoja rakennetaan paljon.
Toinen toistaan hienompia koruja muuten varsin vaatimattomissa kylämaisemissa.

Kuusaan motelli

Kuusaan Motellilla on hieman erikoiset tienviitat ja rakennukset jäävät metsikön taakse tieltä näkymättömiin. Ala-Kuusaan jälkeen saa olla tarkkana ettei aja ohi.
Sympaattinen ja edullinen yöpymispaikka kannaksenmatkalaiselle.

Motellin risteys
(Tie Sudenojalta Ala-Kuusaan on juuri asfaltoitu, hyväkuntoinen, toisin kuin Googlen kuvausauton kulkiessa.)

Muolaan kirkko ja hautausmaa

Monet yhdistykset ja talkooryhmät ovat tehneet ja tekevät edelleen työtä luovutetun alueen historian esilletuomisessa.

Muolaan kirkkomäki

Äyräpään kirkon raunioilla

Muistoalue

Viipurin kaupunginkirjastossa. Huomaa sukukirja.

Kyläkuvaukset kirjoitusjärjestyksessä:

Kirjavala

Kuuterselkä

Pihlainen

Kauksamo

Lipola

Patrikki

Raivola

Lintula

Joutselkä

Jalkala

Ahjärvi

Jaarila

Karhula

Terijoki