Valkjärven donataari Blandov

Valkjärven donataari Blandov

Edellisessä kirjoituksessa kerroin Valkjärven Rampalaan Martikaisille vävyksi vuonna 1807 tulleesta Mikko Juhonpoika Sipposesta. Hänestä tuli kylänvanhin. Arvelin, että kylänvanhimman tehtävä ei kreivi Blandovin donaatiossa Veikkolan hovin alueella ollut helppo. Lupasin kertoa tarkemmin.

Valkjärven lahjoitusmaaisäntä eli donataari oli saksalainen kauppaneuvos kreivi Michael Blandov. Hän oli tyytymätön sijoituksena ostetun hovinsa tuottoihin. Naapuripitäjästä Pyhäjärven Taubilan hovista kuului Blandowin korviin lupaavia uutisia miten hovin tuottoa olisi mahdollista lisätä. Taubilan hovin isäntä oli korottanut alustalaistensa veroja entiseen verrattuna moninkertaisiksi, mutta talonpojat eivät aluksi olleet tähän suostuneet. He vetosivat Ruotsin vallan aikaisiin lakeihin, jotka keisari oli jättänyt voittomaalla eli Viipurin kuvernementissä voimaan. 

Jo asian riitauttaminen tuntui donataareista sietämättömältä. Venäjän puolella näin ei tapahtuisi.  Veron suuruutta käsiteltiin monissa oikeusasteissa ja lopulta päätökseksi tuli hallitsevan senaatin päätös, jonka keisari vahvisti. 

Oleellista keisarin sinetöimässä päätöksessä oli toteamus, että jos asianomaiset eivät voineet veroista sopia oli ne määrättävä oikeudessa. Donataarien kannalta tämä oli lottovoitto. Nyt voidaan sopia mistä tahansa korotuksesta kunhan talonpojat kontrahdin allekirjoittavat. Kun puumerkki on paperilla on talonpojan enää turha oikeutta hakea.

Blandow käskytti Valkjärven talojen isännät hoviin sopimaan. Hän ei saanut ketään liikkeelle. Valkjärven talonpojilla oli tiedossa, että Taubilassa uudet kontrahdit oli saatu aikaan raipaniskujen voimalla. 

Seuraavaksi  kutsuttiin sotaväen voimin pari kyläkuntaa kerrallaan Veikkolan hoviin. Konttorin lattiaan oli pultattu rautarenkaita. Tässäkin Blandow otti mallia Taubilasta. Jos ei puumerkkiä kontrahtiin tullut, sidottiin kiinni ja ruoskittiin.

Koko kylän isännät saivat kurituksen, mutta Blandow ei saanut kontrahtejaan. Isäntiä käskettiin menemään kyliinsä takaisin miettimään. Jonkin ajan päästä taas ajettiin isännät kylä kerrallaan hoviin. Uhkailu jatkui. Jos kontrahtia ei tee niin vankeus Viipurissa on seurauksena. Muutama isäntä kuljetettiinkin näytökseksi Viipuriin tuomittavaksi niskuroinnista.

Seuraavaksi tapahtui Blandowin ohjeita täyttävien venäläisten kasakoiden pahoinpitely, joka tulkittiin jo kapinan yritykseksi. Kasakat olivat tehneet vähän muutakin kuin toimineet ohjeiden mukaan. He olivat ryöstelleet valkjärveläisten karjaa ja viljaa. 

Donataari Blandowin alkoi pelätä henkensä ja terveytensä olevan vaarassa, jos asiat hovin mailla tästä vielä pahenisivat. Blandowin kutsumana saapui kuvernööri Buharin Veikkolan hoviin mukanaan lisää sotaväkeä ja Viipurin pormestari, joka ryhtyi pitämään kaikkien tapahtumien johdosta välikäräjiä. 

Käräjille oli haastettu noin 150 talonpoikaa. Kuvernööri kehoitti heitä hyvällä ilmiantamaan kapinan johtomiehet uhalla, että he muuten voisivat itse kärsiä kapinoitsijan rangaistuksen. Blandow osoitti itse koko joukon talonpoikia syyllisiksi kapinan lietsontaan.

Buharin panetti kiinni donataari Blandowin nimeämät uppiniskaisuuden aloittajat ja vaati oikeutta rankaisemaan koolle tulleita talonpoikia kapinan teosta. Oikeutta ryhdyttiin jakamaan Buharinin ehdottamalla tavalla. 

Blandowin nimeämille talonpojille tuomittiin raippoja ja sakkoja. Yksitoista tuomittiin 40 pariin raippoja ja vankeutta Siperiaan elinajaksi, viisi sai raippoja ja sakkoja. Muut kaikki saivat raippavitsarangaistuksen ja joka kymmenes heistä määrättiin arvalla Siperiaan. Vain 6 syytetyistä 143:sta talonpojasta sai vapauttavan tuomion.

Talonpojat valittivat asiasta keisarille, joka purki tuomiot ja kyseenalaisti Viipurin viranomaisten puolueettomuuden asian käsittelyssä. Tämä oikaisu ei kuitenkaan Veikkolan hovin alustalaisten ja donataarin välejä korjannut, eikä talopoikien ahdinko jatkossa juuri lieventynyt.

Veikkola ei ollut ainoa ongelmadonaatio. Mikko Juhonpoika Sipposen aikana oli koko Viipurin läänissä levotonta. Kokonaista 28 “talonpoikaismeteliä” kerrotaan tapahtuneen. 

Lahjoitusmaista tarkemmin Jyrki Paaskoskelta.

Korpi-Rampala

Blogini on ollut tauolla muutaman vuoden. Saa nähdä löytääkö tämä enää lukijoita.

Tauko ei johtunut kiinnostuksen menettämisestä sukuhistoriaan. Päinvastoin, olen katsellut sukuaihetta hieman laajemmin. Tehnyt kirjankin, jossa kerron sukutaustoistani isovanhempieni vanhempien kautta. Jatkan siis uudelta pohjalta blogiani, ainakin nyt vanhaa blogia sillä Sukukirjan lisälehdiksi näitäkin voi sanoa, vaikka toisen kirjan teemoihinkin mennään.

Sukuni idästä ja lännestä kirjan sisällysluettelo. Mahdollisesti tuon pohjalta jatkossa tulee tarinaa tänne blogiinkin.
Ainakin kirjan julkaisemisen jälkeen kirjan teemat ovat pyörineet mielessä edelleen.

Aloitan blogin kirjoittamisen tällä kertaa Kivennavan pohjoisesta naapuripitäjästä Valkjärveltä ja siellä olleesta pienestä Rampalan kylästä. Rampalaa kutsuttiin Korpi-Rampalaksi.

Rampala ei ollut vesien äärellä kuten lähikylät, vaan Patsaisiinsuon takana korpien keskellä. Metsät olivat ryteikköiset ja vaikeakulkuiset. Niiden läpi virtasi kaksi pientä puroa, Ratsoja ja Hulkonoja. Metsät olivat mäntyvoittoisia, alkoivat heti peltojen ja niittyjen taka-aidoista.

Kylän pellot olivat kiviset, mutta melko tasaiset. Niityt olivat huononlaiset, etupäässä saraheinää ja mättäitä. Niille päästettiin lehmät keväällä. Suot ja rämeet, joissa vähänkin heinää kasvoi, niitettiin syksyllä, mutta heinää ei riittänyt läpi talven kuin hevosille. Oljilla syötetyt lehmät eivät talvella juuri maitoa antaneet.

Nimi Rampala tulee Rampasesta, joka oli asettunut tänne jo ennen isovihaa. Joko sota tai sitä edeltävä nälänhätä 1600-luvun lopussa vei Rampasen. Autiolle kylälle asettuivat isovihan jälkeen Martikaiset, tullen Patsaisiinsuon takaa Koivulasta. Martikaiset ryhtyivät lisääntymään Rampalassa ja uudet Martikaisten talot nousivat vieri viereen. Rampalasta tuli Martikaisten kylä.

En kirjoita kuitenkaan Martikaisista vaan Martikaisille vävyksi vuonna 1807 tulleesta Mikko Juhonpoika Sipposesta. Mikko Sipponen oli syntynyt Kahkaalassa, lounaaseen Rampalasta, Koivulan lähistöltä Käkölänkorven takaa. Kahkaala oli Sipposten kylä, Sipposet asuivat tuolloin siellä ainoana sukuna. Sipposet tulevat sukutaustaani isänisäni äidin kautta.

Sipposet tulivat Valkjärvelle kohta isovihan jälkeen 1700-luvun alussa kuten Martikaisetkin. Sipposten suvussa kerrottiin tarinaa Sipposten hovista Viipurin takana, josta "muinoisina sota-aikoina" ovat Sipposet Valkjäven Kahkaalaan tulleet.
Mikko Juhonpoika Sipponen nai Helena Mikontytär Martikaisen, asui vävynä Martikaisilla, kunnes rakensi oman talon. Hän sai arvostusta kylän Martikaisten silmissä. Hänestä tehtiin katselmusmies ja lopulta kylänvanhin.

Kylänvanhimman velvollisuuksiin kuului pitää kylissä yllä sopua ja siivollisuutta, kuulustella ja tarkastella nuorten lukemista ja käytöstä sekä estellä nuorten yöjuoksua. Kylänvanhin oli kyläläisten edusmies ulospäin, kirkon edustajien ja lahjoitusmaaisännän suuntaan. Tuohon aikaan Valkjärvellä kreivi Blandowin donaatiossa Veikkolan hovin alueella tehtävä ei ollut helppo. Donaation tapahtumista kerron myöhemmin, nyt pysyn Rampalassa.

Rampalan savutuvat olivat 1800-luvun puoleenväliin asti rakennettu yhteen ryppääseen peltojen keskelle miltei kiinni toisiinsa. Vuonna 1857 yksi sauna syttyi tuleen ja koko Rampala paloi. Liekit tarttuivat kattoihin ja kohta rakennukset paloivat yhtenä soihtuna. Asukkaat ehtivät ulos, mutta kuumuuden takia jouduttiin perääntymään metsänreunaan asti kauhistelemaan tulen voimaa. Mitään ei ollut tehtävissä.

Palon jälkeen uudet talot rakennettiin kauemmaksi toisistaan. Sipposet rakensivat uuden talon Hulkonojan varteen kylän koillisnurkalle. Hulkonoja laajeni noilla kohdin Hulkonsuoksi Sippolan talon pohjoispuolella.

Ahti Rytkösen kertomus pirtin lämmityksestä teoksessa Savupirttien kansaa vuodelta 1931 voi hyvinkin sopia näyksi Sipposten tuvasta. Savupirtit väistyivät Kannaksella 1800-luvulla, mutta kehitys ei varmaankaan alkanut syrjäkylistä.

Ennen aikaan olivat halot, joilla savupirtin uuni lämmitettiin, kyynärän pituisia. Nykyjään sinne työnnetään metrisiä puita. Sytyttyään tuli kulkee tulikerran alitse uunin peruksille, kääntyy sieltä ryöriin ja tulee lopuksi ulos uunin rinnassa olevasta hornista eli hormista. Jos se rupeaa siitä liiallisesti pulppuamaan pienennetään reikää hornikivellä. Milloin taas pesän suu liian pitkällä kielellä rupeaa otsaansa nuolemaan saattavat uunilla olevat halot syttyä palamaan. Sen vaaran torjumiseksi nostetaan liedestä poroa uunin kielelle ja orsilta otetaan leveä päre, jolla lämpytetään niin, että tuhka lentää ilmaan ja sokaisee tulen. Lieskaaminen tukehdutetaan myös siten, että sytytetään lieteen vastavalkeaksi päreistä tehty ristikko.

Tulen syttyessä tuprahtaa uunista sakein ökä. Kun puut räiskyvät yhtenä tulimerenä käy savun tulo pienemmäksi. Ensimmäinen savu asettuu harjasorren kohdalle, sieltä se leviää joka suunnalle. Sen liikunta muistuttaa jyrkkärantaiseessa salmessa harvakseen kumpailevaa lainetta. Kun aaltoileva savujuormu kohtaa seinän, kääntyy se pehmeästi takaisin ja lähtee häilymään päin vastakkaista seinää. Ilmanhenki, mikä tavoittaa sen matkanvarrella, kiertää sen mielellään visapuun kiehkeä muistuttavaksi syhermäksi. Uunin alkaessa hiilestyä savu ohenee hienoiksi hönkäleiksi; horni tukitaan, ovi suletaan ja lakeista työnnetään kangella pienemmäksi. Hetken perästä tupa on raitis; savupirtissä vallitsee jälleen hyvänmakuinen murea lämmin, minkä suloisuudesta uloslämpiävien huoneiden asukkailla ei ole aavistusta.

Sipposten asuinpirtti oli suuri, ei mikään silmiä kirvelevää kitkua säilövä rötiskö, joten tuo kuvaus saattaa hyvin olla paikallaan Rampalan Sipposten talossa.

Miten Rampalassa muuten elettiin? Kuten etelämpänä Kivennavalla oli Valkjärvelläkin viljely vähäistä, sillä Pietari toi leivän tännekin. Pietariin kaupattiin melkein mitä vain. Kylät olivat erikoistuneet tekemään pietarinkauppaa kukin omalla tavallaan. Rampalassa nikkaroitiin rattaita ja rekiä, jotka olivat saahkarekiä eli suuria kuormarekiä. Työrekiä tehtiin Uosukkalassa. Molemmissa tehtiin metloja eli luutia, jotka olivat varsinainen Valkjärven tavaramerkki.

Maanviljelyyn ei lahjoitusmaa-aikana keskitytty. Ohra kasvoi huonosti, eikä vehnää edes viljelty. Perunat eivät riittäneet koko vuodeksi. Pellavaa ja hamppua kasvoi taloissa omiksi tarpeiksi, humalatarhoja oli harvassa. Ruis antoi Valkjärvellä hyvinä vuosina kahdeksannen jyvän. Tattaria viljeltiin paljon. Hyvänä vuotena antoi hyvän tulon, mutta useasti ei mitään.

August Ahlqvist kulki Muolaan ja Valkjärven läpi Venäjälle 1800-luvun puolenvälin jälkeen eikä löytänyt valkjärveläisistä paljonkaan hyvää sanottavaa:

Epävakaiseen oloon ovat talonpojat itse syypäät. Sillä joku aika takaperin tahtoivat sekä isännät että esivalta saada heidät kontrahdin tekoon, jonka kautta he määrättyä veroa vastaan olisivat edes kontrahdissa määrätyn pitemmän tahi lyhyemmän ajan olleet tiloillansa pysyväiset. Vaan onnettomat epäluulot villitsivät rahvaan niin, että kontrahtia ei uskaltanut tehdä kuin hyvin harvat, ja yleinen epäluuloisuus tätä vastaan oli ollut niin suuri, että kontrahdin tehneistä perheet pakenivat metsiin ja jättivät perheen miehen yksinänsä talossa istumaan.

Ja tästä onkin täkäläisen talonpojan elämässä nähtävän huolimattomuuden, laiskuuden ja velttouden juuri. Sillä arvelen: mitä minä huolin niin paljon työtä panna maahan, josta kukaties huomenna olen poisluovutettu”! Laiminlyöpi hän maanviljelyksen ja heittäytyy muille helpommille elatuskeinoille. Juuri samasta syystä ei hän rakenna kartanoansakaan, vaan rypee esi-isiensä aikaan tehdyissä, maahan kaatuvissa tuvantöllissä, joihin hän ei paljon saa nauttiakseen edes ilman saatavaa Jumalan valoakaan. Tällaisessa hämärässä elettäessä hyöstyy siivottomuuskin sanomattoman hyväksi, eikä liene Suomessa missään niin siistitöntä kansaa kuin tämän puolen rahvas on. Porsaat, kukot ja kanat liikkuvat, kuin perheen jäsenet konsanaan, tuvassa valloillansa.

Kun kerron seuraavaksi hieman kreivi Blandovin lahjoitusmaan tapahtumista Ahlqvistin satunnaisen kulkijan näkökulma paljastuu kovin suppeaksi. Tarina Valkjärven talonpojista ei ole vielä tuossa kerrottu.

Salakuljettajan tarina

Viime vuonna ilmestyi Anna Kortelaisen toimittamana Avojaloin, 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta.

Kirja on saanut alkunsa toissa vuodenvaihteen Avojaloin-näyttelystä Lappeenrannan linnoituksessa. Tässä elävää kuvaa, kuvataidetta, esineitä ja valokuvia esineitä yhdistäneessä näyttelyssä oli esillä myös Matti Ilosen elämänkerta. Avojaloin kirjassa Matti Ilonen esitellään luvussa Salatein tavaraa ja aatetta.

Matti Ilonen on nostettu esiin myös vuonna 2009 Maria Lähteenmäen tutkielmassa Maailmojen rajalla.  Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. Tämä on julkaistu Suomen Kirjallisuuden Seuran historiallisten tutkimusten sarjassa. Matti Ilonen esitellään sivuilla 186-191.

Kivennavan Kirjavaisten sukukirjassa Matti Ilonen (1903-1933) on taulussa 813. Hän on Juho Ilosen poika ja Lipolassa syntyneen maakauppias Matti Mikonpoika Ilosen (1840-1911) pojanpoika. Sukujuuret johtavat 1700-luvulla Pihlaisiin ja Kirjavaisiin.

Isä opettaa ammattiin

Juho-isä opetti Matti Ilosen salakuljettajaksi heti sisällissodan jälkeen Matin ollessa 16 vuotias.  Salakuljetus oli sisällissodan jälkeen yleinen leipäpuu Lipolassa, jossa väestön yhteydet Inkerinmaalle Venäjän puolelle olivat perinteisesti tiiviit. Sukulaisia asusti Inkerin kylissä.

Laillinen rajanylitys ja rajakauppa loppui Suomen itsenäistyttyä. Väestö rajan pinnassa ei rajan sulkeutumiseen hevin sopeutunut. Rajan takana kävivät käytännössä edelleen kaikki, jotka kynnelle kykenivät.

Lipolan tullipiirissä tehtiin aluksi huomattava määrä takavarikoita. Vuoden 1920 jälkeen takavarikot loppuivat täysin. Ei sen vuoksi, että salakuljetus olisi tyrehtynyt vaan sen vuoksi, että rajavartiosotilaat ryhtyivät itse salakuljettajiksi. Myös Lipolan suojeluskunta otti varsin avoimesti vastaan lahjuksia salakuljettajilta. Lipolan suojeluskuntalaisten mielestä oman pitäjän asukkaiden avustaminen ansionhankinnassa oli tärkeämpää kuin noudattaa viranomaisten sääntöjä.

Oppirahat

Matti Ilosen ura salakuljettajana alkoi naapurin hevoskauppojen myötä. Matti lähti isänsä kehoituksesta vuonna 1920 opastamaan ronnunkyläläistä talollista Tepposta rajan yli Ryöttään niittyjen kohdalta. Matti tunsi tuolloin vielä huonosti Inkerin puolen maaston ja joutui eksyksiin.  Paluumatkalla hän joutui kiinni ja kiisti kaiken. Tällä kertaa Matti vapautettiin.

Seuraavan kerran Matti jäi kiinni sianlihan salakuljetuksesta. Nyt Matti sai rangaistuksena salakuljetuksesta kaksikymmentä päiväsakkoa.

Matti suoritti asevelvollisuutensa vapaaehtoisena Raudussa. Asevelvollisuutensa suoritettuaan reservin korpraali Matti Ilonen jäi kiinni helmikuussa 1924 luvattomasta rajan ylityksestä. Kuulusteluissa Matti kertoi käyneensä tapaamassa vanhoja tuttujaan. Matti vapautettiin parin viikon päästä pidätyksestä. Nyt hän sai 30 päiväsakkoa "tavaran kuljetuksesta ilman tullipassia".

Maaliskuussa kävi isompi käry. Muutaman sadan metrin päässä rajasta Korpikylän kohdalla Matti yritti hiihtää pakoon, mutta rajavartijat saivat hänet kiinni kilometrin kilpahiidon jälkeen. Matilla oli hiihtoa hidastamassa runsaasti vaatetavaraa myytäväksi Venäjän puolella.

Vanhemmat Venäjälle

Syksyllä 1924 Matin Juho-isä karkasi rajan yli Vologdaan, vuonna 1926 Matin äiti Maria os. Lemmetty meni perässä. Juho Ilosta epäiltiin Valkjärvellä tapahtuneesta murhasta. Matti Ilonen jäi yksin elättämään neljää alaikäistä sisarustaan. Matin vanhempien kohtalona lienee ollut rajaseutujen puhdistus "vastavallankumouksellisista ja neuvostovastaisista elementeistä", Stalinin ajan terrori, joka kohdistui Neuvosto-Karjalaan paenneisiin suomalaisiin.

Matti Ilonen ei juurikaan peitellyt toimintaansa salakuljettajana ja Etsivä Keskuspoliisi kiinnostui hänen tekemisistään. EK:n asiakirjoissa hänen kerrotaan tuttavalleen kehuneen: "Onhan tuossa vähän vaaraakin, mutta rahaa tulee helpolla. Viipurilainen juutalainen on varma paikka. Sinne kun saa kyyditettävän tai tavaran, niin sitten ei ole enää pelkoa. Rahat saan tuolta puolelta." Ilosen pidätykset tehtiinkin varomattomien puheiden ja ilmiantojen perusteella.

EK alkoi olla varma, että Suomen Kommunistinen puolue oli värvännyt venäjänkielentaitoisen Ilosen ja siinä se osuikin oikeaan. Kesällä Ilosen talo pakkohuutokaupattiin, mutta Matilla oli ajoittain runsaasti rahaa, oli Viipurin reissuja ja juopottelua. 

Matti alkoi olla iso tekijä salakuljetuksessa ja hänelle kelpasi mikä tahansa kuljetettava josta sai rahaa. Rajakylissä Matilla oli runsaasti apulaisia, hevosmiehiä, rajaoppaita, majoittajia ja muonittajia. Vakituisena apulaisena hänellä oli Tuomas Lempinen, joka oli saanut vuonna 1918 kaksi vuotta kuritushuonetta avunannosta valtiopetokseen. Lempinen oli Ilosen tilalla renkinä, mutta työtehtävät eivät ilmeisesti juurikaan liittyneet rappeutuvan tilan hoitamiseen.

Tammisaaren yliopisto

Etsivä Keskuspoliisi rekrytoi ilmiantajia Matti Ilosen lähipiiristä. Ilmiantajat kertoivat mm. että jos Matti ei juonut iltamissa alkoholia, oli hän vielä samana yönä lähdössä rajan yli. Ilosen reitti rajan yli kulki Soppikylän valtionmetsästä tai Korpikylän kohdalta. Takaisin hän ei koskaan tullut samaa reittiä mitä pitkin oli mennyt. EK seurasi myös Ilosen junamatkoja Viipuriin ja takaisin. 

Vuonna 1929 Matille järjestettiin Valkjärven Pasurilla ratsia, jossa hänen hallustaan tavattiin suuri joukko pieniä 12-sivuisia vihkosia otsikolla: "Suomen luokkatietoiselle työväelle vappuna 1929." Matti oli käynyt Lempaalassa, missä oli saanut kertomansa mukaan isältään toimintaohjeet. Matin kuulusteluissa kertoma auttoi EK:n Viipurissa SKP:n toimijoiden jäljille, joiden kätköistä löytyi lisää kiellettyä kirjallisuutta.

Matti passitettiin Viipurin lääninvankilaan ja kuulustelupöytäkirjan marginaaliin on kirjoitettu: "Selvä juttu, Ilonen tunnustanut". Syyskuussa hänet tuomittiin valtiopetoksen valmistelusta kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi. Matti vapautui Tammisaaren pakkotyölaitoksesta kesäkuussa 1932.

Tammisaaren pakkotyölaitosta kutsuttiin Tammisaaren yliopistoksi. Valtiolliset vangit oli erotettu muista vangeista ja nämä poliittiset vangit olivat muodostaneet laitokseen salaisen organisaation. Vankilaan salakuljetettiin poliittista kirjallisuutta, jota käytettiin opiskelun ja keskustelujen pohjana. Koulutetuimmat vangit toimivat opettajina. Vangit myös valmistivat itse oppimateriaalia asiantuntevan vangin sanelun pohjalta käsin kirjoittaen. Käsin käymäläpaperille kirjoitettuja tekstejä salakuljetettiin myös ulos vankilasta. Lisäksi vangit julkaisivat omaa, kerran kuukaudessa ilmestynyttä Elämää yössä -nimistä lehteään. 

Tammisaaren yliopisto näyttää muuttaneen Matin. Ennen Tammisaaren tuomiota Matti Ilonen toimi rahan vuoksi, mutta kärsittyään tuomionsa hän oli muuttunut aatteen mieheksi. Tämä käy ilmi Matin viimeisen matkan tapahtumista.

Matti ampuu rajavartijan

EK  tarkkaili Mattia ja solutti ilmiantajan Matin viimeiselle työmatkalle. Hän raportoi tarkasti matkan vaiheet. Matin poliittiset motiivit eivät raportissa jääneet epäselviksi.

Kannaksen rajavartio yllätti rajan takaa palaava seurueen Korpikylän kohdalla. Syntyi tulitaistelu, jossa rajavartija Eino Pöyhönen sai surmansa. SKP:n puolueaktiivi Nestori Parkkari saatiin kiinni, muut hiihtivät pakoon. EK:n mukaan Matti Ilonen ampui rajavartijan kuoliaaksi.

Matti Ilosesta annettiin etsintäkuulutus: "Ilosen pidättämiseen johtavasta ilmoituksesta luvataan 2000 markan palkkio."

Vajaan viikon kuluttua EK:n Terijoen alaosasto sai vihjeen Matin olinpaikasta Viipurissa Valokadulla ja piiritti rakennuksen 13 aseistetun miehen voimin. EK:n raportin mukaan rakennuksesta kajahti laukaus ja ikkunassa näkyi liikettä. Poliisit vastasivat tulitukseen ja syntyi kiivasta laukaustenvaihtoa. Poliisit murtautuivat sisään ja EK:n raportin mukaan Matti Ilonen ja SKP:n toimitsija Vieno Vihervaara ampuivat tuolloin itsensä. "Molemmat miehet kuolivat jonkun ajan kuluttua saamiinsa haavoihin."

Kuollessaan 24.2.1933 Matti Ilonen oli 29-vuotias. Vuonna 1938 annetussa arviossa todetaan kommunistien maayhteyden ja etappitien Neuvostoliitosta Suomeen sulkeutuneen Ilosen kuolemaan. Vuosien 1932-36 aikana Etsivä keskuspoliisi pidätti SKP:n etappimiehiä Kannaksella kaikkiaan 110, joista 75% Kivennavalla. Ilonen ei tässä joukossa kuitenkaan ollut alkuun  eikä ehkä myöhemminkään erityisesti aatteeseen sitoutunut, vaan salakuljetus oli hänelle ammatti, johon hänet johdatti isän ja tämän serkun Antin esimerkki ja rajanpinnan kylien ankea tilanne.

Galkin

Kansallisarkisto on digitoinut verkkoon Kivennavan maarekisterin jokin aika sitten. Maarekisteriin on kirjattu tilojen lohkomiset ja palstoittamiset isojaosta vuonna 1895 aina 1940-luvulle. Viimeiset merkinnät on tehty jatkosodan aikana.

Maarekisteriä Pihlaisten kylän kohdalla selaillessa huomioni kiinnittyi asiaan, joka on ilmeisen oleellinen, mutta minulle toistaiseksi tuntematon. Asia liittyy Muolaan Kyyrölässä asuneeseen Ilja Galkiniin.

Maarekisterin mukaan tehtailija Galkin osti Pihlaisista maata, joka puolelta ja paljon. Hän teki vuosina 1904-1914 kaikkiaan 56 maakauppaa, ei mitään pikkupalstoja. Ostettu palstatila oli yleensä alle 10 hehtaaria. Yhteensä Galkin osti Pihlaisten kylästä lähes 430 hehtaaria.

Kyläkirja ei kerro

Pihlaisista on ilmestynyt kyläkirja, joka hyvin seikkaperäisesti kertoo kylän historiaa. Kyläkirjassa ei kuitenkaan ole mainittu näitä koko kylänkin kannalta oleellisia maakauppoja. Galkinin maaomaisuus oli pelkästään Pihlaisten kylässä reilusti kaksinkertainen pinta-alaltaan mitä esimerkiksi Kivennavan kunta omisti maata koko pitäjän alueelta.

Parina viime vuotena on Pihlaisten kyläseura julkaissut kaksi paksua vihkosta muistitietoa. Näissäkään ei sanallakaan mainita Ilja Galkinia. Tosin näiden vihkosten kerronta keskittyy pitkälti 30-lukun.

Kun enemmän selailen maarekisteriä niin useammassakin kylässä palstatilojen lohkomisen yhteydessä tulee vastaan Ilja Galkin. Yleensä kysymys on metsämaista. Galkinin maaomaisuus on ollut todella merkittävä.

Kuka oli Galkin?

Kansallisbiografian mukaan Ivan Laurentjev Galkin oli Muolaassa 1847 syntynyt kauppias Kyyrölästä. Vuodesta 1871 hän oli myös kestikievarin pitäjä. Viinatehtailijaksi hän alkoi vuonna 1885, vuodesta 1890 hän oli sahanomistaja Kyyrölässä ja vuodesta 1896 Raivolan sahan, rautaruukin, myllyn ja sähkölaitoksen omistaja Kivennavalla.

Galkin oli venäläissyntyinen, Moskovan lähellä asuneiden maaorjien jälkeläisiä. Kyyrölän pirtu ja Viipurin viinanjalostustehdas toivat hänelle varallisuutta ostaa sahoja ja sahateollisuuden tuotto mahdollisti maakaupat. Sahaomistus selittää myös kiinnostuksen maaomaisuuteen ja erityisesti metsämaihin. 

Laudoilla tienasi tuolloin hyvin. Metsäteollisuus kasvatti 1800-luvun loppupuolella nopeasti osuuttaan Suomen viennissä Venäjälle ja oli melkein puolet kokonaisviennistä vuonna 1910. Pelkästään sahatavara yksin tuotti puolet suuriruhtinaskunnan vientituloista.

Kivennavan metsät 

Galkin osti lähinnä metsämaata. Ostot tapahtuivat pääosin vuosina 1904-1905, mutta myöhemminkin vielä 1911 ja 1914 Galkin kävi maita ostamaan. Näyttää kuin Galkin olisi Pihlaisissa häärännyt lähes yksin maanostajana. Ostajan markkinat siis. Mikä syy isännillä oli myydä ja olisiko niin, että isännät eivät oikein ymmärtäneet metsiensä arvoa?

Talonpojat Kivennavalla olivat viljelleet tilojaan lahjoitusmaaisäntien lampuoteina. Peltomaa tuotti satoa, mutta metsät eivät tuottaneet asukkaille mitään. Kun Venäjän valtio osti vuonna 1820 Lintulan hovileirin maineen tykistödepartementille, joka vastasi Siestarjoen asetehtaan toiminnasta. Kivennavan asukkaat saivat tämän jälkeen ottaa metsistä puita vain tehtaan erityisluvalla.

Vaikka metsänvartijoiksi palkattiin kasakoita oli kieltoa käytännössä mahdotonta valvoa. Talonpojat ottivat rakennuspuuta ja polttopuuta mitä tarvitsivat lupalappuja hakematta. Tarvepuut haettiin näin salaa, mutta mitään muuta arvoa eivät asukkaat kotikylän metsämailla ilmeisesti nähneet olevan.

Lahjoitusmaakeinottelu

Viipurin läänin lahjoitusmaatalonpoikien asema nousi Suomessa tärkeäksi kysymykseksi miltei heti kun Vanha Suomi oli liitetty suuriruhtinaskuntaan. Poliittinen keskustelu Viipurin läänin lahjoitusmaiden ongelmista oli pitkä ja muihin kysymyksiin kietoutuva, mutta johti lopulta päätökseen lahjoitusmaiden lunastamisesta Suomen valtiolle. Vuoden 1867 valtiopäivillä säädyt päättivät 12 miljoonan markan lainan ottamisesta lunastuksen käynnistämiseksi. Suurin osa valtion ja Viipurin läänin lahjoitusmaaisäntien välisistä kaupoista tehtiin vuosina 1875-1885.

Kivennavalla asia eteni verkkaisesti, koska siellä maat joutuivat keinottelun kohteeksi. Sotaministeri Miljutin tarjosi Kivennapaa senaatille vuonna 1870. Pitkien neuvotteluiden jälkeen senaatti hyväksyi kauppasumman vuonna 1874. Mutta sotaministeriö päättikin keisarin suostumuksella myydä Kivennavan ruhtinas Uhtomskille.

1877 ruhtinas Uhtomsk myi Kivennavan ja Raivolan ruukin valtioneuvos Neronoville, joka myi sen ranskalaiselle yhtiölle. Osasta Kivennapaa senaatti sai yhtiön hyväksymään tarjouksen vuonna 1879, mutta loppu pitäjää kulki pietarilaiselta pankkiirilta toiselle. Senaatti osti Winbergin pankkiriliikkeeltä lunastamattoman osan Kivennapaa vuonna 1882. Senaatti käytti Kivennavan lunastukseen noin kolme miljoonaa markkaa, mikä on suurin yksittäisestä lahjoitusmaasta maksettu kauppasumma.

Vasta nyt päästiin Kivennavalla siirtämään maita talonpoikien omistukseen. Pihlaisten kylässä isojako valmistui vuonna 1895, jonka jälkeen maat muuttuivat maaveron alaisiksi perintötiloiksi. Talonpojat maksoivat valtiolle vähitellen tilojensa ostosumman. Takaisinmaksuaikaa oli 38 vuotta.

Lunastusrahat saatiin metsämaista?

Tilojen lunastuslaina lienee ollut viljelijöiden peruste myydä metsämaitaan.  Olisi mielenkiintoista tietää, millä mietteillä seuraavalle sukupolvelle lohkottiin tilaa myöhemmin kun melkoinen osa tilan maista oli jo myyty suurmaanomistajalle.

Kaikki eivät Pihlaisissakaan metsämaitaan myyneet. Pekkolanmäellä Galkin sai kaupat tehtyä joka toisen isännän kanssa. He jotka myivät, myivät sitten useampiakin palstoja. Hennunmäellä joka kolmas isäntä kieltäytyi myymästä. Murtosenmäellä, Hovinmäessä ja Alaseppälässä metsämaata myytiin joka talosta.

Murtosenmäessä tosin Haukkalan perintötilan isäntä Ville Murtonen ei myynyt Galkinille. Hän myi kaksi metsäpalstaa Pietari Hakuliselle samoihin aikoihin kuin Galkin kierteli kauppoja tekemässä. Tämä onkin poikkeus Galkinin ostomonopolissa Pihlaisissa.

Maarekisteriä selaillessa näkee, että Pihlainen ei suinkaan ollut ainoa kylä, josta Galkin osteli maita talonpojilta. Näissä kauppa kävi myös ja ostajia oli liikkeellä muitakin. Yleensä palstatiloja ostivat venäläiset, mutta oli toki joukossa suomalaisiakin.

Mahtimies kahdessa pitäjässä

Muolaan kuntakokouksen esimies Ivan Galkin
vastaanotti kenraalikuvernööri Bobrikoffin Kyyrölässä

Ivan Galkinilla oli monta rautaa tulessa.  Kun Muolaan Telefoniyhtiö ja Kivennavan telefoniyhtiö perustettiin 1906 Ivan Galkin oli yhtiöiden nimenkirjoittajana ja yhtiöt myös perustettiin tehtailija Galkin konttorissa. 

Galkin toimi valtiopäivämiesten valitsijamiehenä ja kunnallisissa luottamustehtävissä. Monet kansakoulut toimivat Galkinin vuokrakiinteistöissä. 

Mahtimies siis sekä Muolaan että Kivennavan pitäjissä.

Kivennavan pitäjän paikallisia piirteitä ja tapahtumia on taltioitu kyläkirjoihin ja muistelmavihkosiin.  Paavo Kiuru esittelee Ivan Galkinin ja hänen poikansa Michael Galkinin Kivennapa-teoksessaan (s 110-112), mutta olisi mielenkiintoista lukea myös kylätasolle ulottuvaa historiankirjoitusta tämän kaltaisista aiheista. 

Kivennavan kylien historiaa ei ole vielä läheskään tyhjentävästi kerrottu.