http://www.kirjavainen.fi/sukukirja.html

25.1.2014

Kiven sättijä kulkee Kivennavalla

August Ahlqvist julkaisi vuonna 1859 Muistelmia matkoilta Wenäjällä, antaakseen "suomalaisille jonkun tiedon siitä kansasta ja maasta, jonka kanssa heillä onni ja onnettomuus nyt ovat yhteiset". Muistelmia Matkoilta Venäjällä on ensimmäinen suomenkielinen matkateos.

Matkakertomus alkaa Viipurin läänistä. Ahlqvistin tarkoitus on kerätä runoja ja tutkia murteita. Siksi myös Viipurin lääni kiinnostaa. "Minulla on kumminkin tarkoituksena ei ainoastaan runojen kerääminen, vaan myös Inkeristä ja muuallakin Venäjän maassa löytyvien suomalaisten kielimurretten tutkiminen." Hän tuntuu pitävän Vanhaa Suomea yhtä eksoottisena kuin Aunusta, Itä-Venäjää ja Siperiaa, joista kirjan muut luvut kertovat.

Viipurin lääni oli ollut sata vuotta erossa Suomesta ja siitä nimitys Vanha Suomi. Venäläisittäin se oli Vanhaa Suomea, jonka Keisari liitti 1812 Uuteen Suomeen. Ahlqvist kierteli täällä vajaa puoli vuosisataa Suomeen liittämisen jälkeen ja kirjoitti alueen asukkaista ihmetellen kuin mitäkin ulkomaan eläviä.


Savakot ja Äyrämöiset 


Ahlqvist kulkee pitkin kyliä ja kysyy siellä "mitä ovat nämä Savakot ja Äyrämöiset". Uudellakirkolla, Koivistolla, Viipurissa ja näistä länteenpäin hän näkee vain Savakoita. Pyhäjärvi, Sakkola ja Rautu ovat "niin synkkiä Äyrämöisiä, että täällä koko näistä nimistäkään ei tiedetä mitään, tahi jos ketä vaimoa sanotaankin Savakoksi, niin on se samalla myös sanottu hänestä kaikki, mitä vaimo-ihmisestä ilkeintä sanoa voipi."

Pyhänristin eli Muolaan, Valkjärven ja Kivennavan pitäjissä Ahlqvist tapaa sekä Savakoita että Äyrämöisiä. Samalla hän toteaa, että eroa ei täällä enää tunnista kuin vaimojen puvuista. Näistä puvuston eroista on tarkemmin esimerkiksi Räisälän pitäjäsivulla ja äyrämöispuvusta erikseen Suomen Käsityönmuseon sivuilta.

Kirjavaiset ovat asuneet Uudellakirkolla ja Kivennavalla ennen Savakoiden alueelle muuttoa, joten he ovat olleet alunperin äyrämöläisiä. Savakot olivat Inkerinmaalle muuttaneiden tilalle Hämeestä ja Savosta tullutta väkeä. Kirjavaisten suvun asuttamissa kylissä sekä Kivennavalla että Muolaassa savakot ja äyrämöläiset asuivat sekoittuneina. Tämä kulttuuritausta vai pitäisikö sanoa etninen tausta ei liene ollut kovin merkittävä asia. Äyrämöläiset sulautuivat savakoihin ja omaksuivat tavat ja kulttuurin.

Savakoihin sulautuneessa suvussa äyrämöisten tapojen karsastaminen voisi olla selityksenä miksi Kirjavaisten suku ei leviä Rautuun kuin vasta 1800-luvun loppupuolella ja silloinkin hyvin harvoin. Ahlqvist kertoo asian näin:
Ja vaikka Äyrämöiset kyllä tietävät olevansa vanhan ja kotisyntyisen puolella, eivät Savakot kuitenkaan kunnioita tätä heidän esi-isiensä tavoissa pysymistä sitä enemmän kuin että jos Savakko-mies naipi Äyrämöis-tytön, tämän oikein välipuheen kautta täytyy luvata luopuvansa Äyrämöis-puvusta. Tämmöisiä naimsista ei kuitenkaan tapahdukaan kuin hyvin harvoin, ja Kivennavalla kysyttyäni eräältä mieheltä, mikä siihen on syynä, että heille niin harvoin naitiin Raudusta, sanoi hän: 'Se kuin on heillä Äyrämöisillä niin hirveä vaatteen manieri, niin siihen ei meidän pojat uskalla puuttua.'

Rahvaan tila

Ahlqvist kuvailee kansantapoja, hän käy lyhyesti läpi hääjuhlavaiheet ja tautien poisloitsimiset. Kirjan esimerkit ovat kuitenkin muualta kuin Kivennavalta tai lähipitäjistä, joten noihin aiheisiin voisin tarttua joskus muiden lähteiden avulla. Kivennavalle Ahlqvist palaa kuitenkin vielä kuvailemaan rahvasta.
Monista tässä mainitsemattomista syistä rahvaan ulkonainen tila ei ole kiitettävä. Paitsi Kivennapaa, joka kuuluu Rajajoen kiväärtipajan alle ja jolla on hyvin huokeat verot ja poisluettuna vähäinen osa Valkjärveä ja Sakkolaa, jotka ovat tavallista kruunun maata, ovat Viipurin läänin koilliset pitäjät herrojen alustaa.Ja tästä onkin täkäläisen talonpojan elämässä nähtävänä huolimattomuuden ja laiskuuden juuri. Sillä arvelen: mitä minä huolin niin paljon työtä panna maahan, josta kukaties huomenna olen poisluovutettu. Laimilyöpi hän maanviljelyksen ja heittäytyy muille helpommille elatuskeinoille.
Ahlqvist selittää näkemäänsä lahjoitusmaajärjestelmällä eikä nosta esiin toista ilmeistä selitystä maanviljelyn kiinnostamattomuuteen. Pietarin läheisyys, rahdinajo ja salakuljetuskin olivat monin verroin houkuttelevampia ansaintamuotoja alueen väestölle kuin kaskenraadanta tai peltoviljely.

Lahjoitusmaaisännistä johtuu myös Ahqvistin havainnoima kurjuus.
Juuri samasta syystä ei hän rakenna kartanoansakaan, vaan rypee esi-isien aikaan tehdyissä maahan kaatuvassa tuvantöllissä, johon hän ei paljon saa nauttiakseen edes ilman saatavaa Jumalan valoakaan, sillä lasit ovat harvoista paikoin isomman nelisnurkkaista puolta kyynärää, enimmäksi osaksi paljoa pienemmät. Tämmöisessä hämärässä elettäessä hyöstyy siivottomuuskin sanomattaman hyväksi, eikä lienekään Suomessa missään niin siistitöntä kansaa kuin tämän puolen rahvas on. Porsaat, kukot ja kanat liikkuvat kuin perheen jäsenet konsanaankin tuvassa valloillansa. Eikä emäntätä hämmästytä yhtään, jos kukko minkä tekikin taikinasaaviinkin, jolla samoin kuin pöydällä eli penkkilöillä alinomainen paikkansa tuvassa nimittäin pöydän alapäässä. Siinä pidetään sitä eli sen kantta vielä jokapäiväisenä pöytänäkin, joten se arvattavasti nuolautuu ja pinttyy ympärillä istujien likaisista jaloista ja vaatteista niin paksuun tahrakkaan, että liasta ulkopuolelta miltei voisi lastuja vuolla.

Tämän kuvauksen perusteella ei taida olla tarvetta ihmetellä sukukirjan suurta lapsikuolleisuutta. 1800-luvun loppuun saakka alle puolet syntyneistä selvisi aikuisikään, parikymppisiksi asti. Ja oleellinen selitys lapsikuolleisuudelle on huonossa hygieniassa.
Ahlqvistin kuvauksessa lienee kuitenkin jonkinlaista tarkoitushakuisuutta. Köyhiä "maahan kaatuvia tuvantöllejä" varmaankin pääsi näkemään, mutta se ei ole Kannaksen rajapitäjien koko kuva. Savupirtti oli toki pimeä, mutta ei sen tarvinnut olla likainen eikä huonolla hoidolla.

Kiven arvostelija


Ahlqvist ei ole kovin tunnettu matkakuvauksistaan. Historian kirjoihin hän on jäänyt  ennen muuta Aleksis Kiven säälimättömänä teilaajana. Hän lyttäsi kansalliskirjailija Kiven koko tuotannon. Suhtautumisen voi lukea arvostelusta Seitsemän Veljeksen ilmestyttyä. Se alkaa näin:

Eipä ollut onnekas se hetki, jolloin suomalaisen Kirjallisuuden Seura päätti julkaista tämän teoksen, sillä siten on Seura syystä toimittanut itselleen moitetta, herra Kivi itselleen säälittelyä ja naurua ja suomalainen kirjallisuus itselleen sekä moitetta, säälittelyä että naurua. Tämä kirjallisuus on näihin asti säästynyt huonoista kirjoista; nyt on Suom. Kirjallisuuden Seura hankkinut sille tällaisen huonon kirjan.
Kirjoituksen johdosta Suomaisen Kirjallisuuden seura keskeytti teoksen myynnin. 500 kappaleen painoksesta oli myyty 150, mutta loput vedettiin pois myynnistä. Vasta muutama kuukausi Kiven kuoleman jälkeen kirja julkaistiin uudelleen alkuperäisessä muodossaan.

Ahlqvist oli kuopiolaisen piian avioton poika, jonka kasvatusisänä toimi maanjako-oikeuden puheenjohtaja varatuomari Karl Stenius. Ei siis ollut  kotoisin kovin kaukaa Karjalasta. August Ahlqvstistä tuli myöhemmin Helsingin yliopistoon ensimmäinen suomalais-ugrilaisten kielten professuurin haltija. Ahlqvistin syntyperä ja isäsuhde on nostettu selitykseksi vimmaiseen tarpeeseen kieltää Kiven tuotannon arvo.  Isä oli kenraaliadjutantti, vapaaherra Johan Mauritz Nordenstam.

Ahlqvistiä luonnehditaan eri arvioinneissa lähes vainoharhaiseksi ja epäluuloiseksi. Hän oli herravihaisen isänmaallinen, ärtyisä, kiivasluonteinen ja nalkuttava tosikko. Kulttuuripoliitikkona Ahlqvist oli uskonnollisen ahdasmielinen ja esiintyi jähmeän arvovaltaisena. Tätä henkilökuvaa vasten pitänee myös hänen matkakertomustaan arvioida.