http://www.kirjavainen.fi/sukukirja.html

2.11.2013

Vanhan Suomen kurjuus



Sukututkimusseuran järjesti teemalauantain otsikolla Vanha Suomi 1700-luvulta 1800-luvulle. Tilaisuudessa emeritusprofessori Yrjö Kaukiainen esitti kysymyksen: Elikö Vanhan Suomen rahvas sorrossa ja kurjuudessa?

Kaukiainen avasi asiaa siteeraamalla tekstejä vuodelta 1811. Samana vuonna Vanha Suomi eli Viipurin Kuvernemetti liitettiin muun Suomen yhteyteen. Näiden tekstien antama kuva Karjalan Kannaksesta on lohduton. Lahjoitusmaaisäntien petomainen ahneus oli ajanut väestön eläimelliseen tilaan. Oikeudenhoidosta oli irvikuva jäljellä. Väkiluku oli vähentynyt ja maanviljely oli laiminlyöty. Papisto oli läpeensä kelvoton.

Esitelmässään Kaukiainen ryhtyi vertaamaan näitä kuvauksia saatavilla oleviin tietoihin kansan elinolosuhteista Vanhassa Suomessa. Näkymä muuttuu tällöin dramaattisesti.

Tosiasiassa Vanhan Suomen eli Viipurin kuvernementin väkiluku kaksinkertaistui Venäjän vallan aikana. Myös elämisen ehdot paranivat Ruotsin vallan päätyttyä. Peltoalan keskimääräinen kasvu oli kaksi kertaa niin nopeaa kuin väkiluvun kasvu. Maatilojen määrä kasvoi nopeammin kuin Ruotsin hallussa olleen Suomen puolella.

Vanhassa Suomessa tilattoman väestön osuus aleni, Ruotsin Suomen puolella se samaan aikaan kasvoi. Mikään ei viittaa siihen, että maanviljely olisi mennyt Kannaksella alaspäin. Peltoviljelyn kasvussa ei ole kysymys kaskiviljelyn loppumisesta. Näyttää siltä, että läänissä pysyi kaskiviljelyssä suurinpiirtein sama pinta-ala.
Karjaa oli asukasta kohden vähintään yhtä paljon ja todennäköisesti enemmän kuin vanhan suomen alkuvuosina. Lehmiä ja lampaista oli asukasta kohden kuten Ruotsin Suomessa ja hevosia huomattavasti enemmän.
Kaukisen mukaan Vanha Suomi ei ainakaan aineellisessa mielessä kurjistunut.

Rahvaan osa oli sama kaikkialla


Entä lahjoitusmaaisäntien väestöön kohdistama sorto? Pääosa talonpojista eli kruunun mailla. Noin kolmasosa oli lahjoitusmaaviljelijöitä, maksoi veronsa lahjoitusmaaisännille ja teki heille päivätöitä. Verot olivat lahjoitusmaatalonpojilla samaa luokkaa kuin kruununtiloillakin.

Alussa verorasitus oli hyvin pieni, mutta 1700-luvun lopulla nostettiin verojen ja päivätöiden määrää moninkertaiseksi. Tätä viljelijät protestoivat.  Mutta jos asian suhteuttaa vertaamalla rasitusta niin Ruotsin puolella 1700 luvun lopun verot olivat samaa luokkaa. Päivätyörasitus oli Ruotsin Suomessa ankarampi. Siellä vaadittiin enemmän päivätöitä kuin Vanhassa Suomessa. Tämä rasitus tosin vaihteli, mutta korkeimmillaankin se Vanhassa Suomessa oli tilaa kohden yleensä vähemmän kuin yksi päivä viikossa.
Veroniskurointia ja kapinointia esiintyi, mutta niin sitä esiintyi Ruotsinkin puolella, Tässä suhteessa erot Ruotsin puolen ja Vanhan Suomen puolen välillä olivat vähäiset. Itse asiassa Ruotsin lampuotien asema oli heikompi kuin Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpojilla.

Professori Kaukiaisen mukaan vain yksi rasite oli Vanhassa Suomessa suurempi kuin Ruotsin puolella. Vanha Suomi oli osa suurvaltaa ja sijaitsi suurvallan rajalla. Venäjän sotadoktriinien mukaan turvallinen suhde vallitsi kun sotaväkeä on kolme kertaa se mitä Ruotsin puolella ja linnoitukset ovat kolme kertaa vahvemmat kuin Ruotsin puolella. Sotilasrasitus oli merkittävä. Majoitusta varten talonpojat joutuivat rakentamaan kompaniataloja ja vierastupia. Sotilaat olivat usein väkivaltaisia. Jos sotilaat ja siviilit tappelivat käräjillä käsiteltiin asiaa vain siviilien osalta. Sotilaiden saama rangaistus riippui yksin varuskunnan päälliköstä.

Sortoa siis Vanhassa Suomessa esiintyi mutta aivan toisella suunnalla mitä Kaukiaisen esitelmänsä alussa mainitsemat kirjoitukset antavat ymmärtää.

Tavoitteellista historiankirjoitusta



Mistä on tämä kahden todellisuuden historia on syntynyt? Kysymys oli alunperin ajankohdan poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta. Vanha Suomi liittämistä muun suuriruhtinasmaan yhteyteen perusteltiin alueen jälkeenjääneisyydellä.



Ruotsin hovista Venäjälle loikanneen Aleksanteri I:n kenraaliadjutantti Armfeltin lähtökohtana oli suomalaisuuden edistäminen. Tämä tavoitteenaan hän ajoi voimakkaasti Vanhan Suomen liittämistä venäläisittäin katsottuna Uuden Suomen, Ruotsilta viimeksi valloitetun yhteyteen. Omien oletusten kriittinen havainnointi tai virallisten dokumenttien arviointi eivät olleet rasitteina kun Armfelt ja hänen piirinsä hakivat tähän perusteita. Eikä Armfelt tietoja paljon etsinytkään. Hän eli Pietarissa ja tutustui Vanhaan Suomeen seurustelemalla säätyläisten kanssa Viipurissa muutaman päivän. Hän oli todennäköisesti enemmän huolissaan säätyläisten kuin tavallisen kansan tilasta. Armfeltiä kauhistutti saksalaisten ja venäläisten vaikutusten sekoitus, joka oli työntänyt ruotsalaisen kulttuurin tieltään.



Vuonna 1894 ilmestynyt selvitys kertoo mikä huoletti Vanhan Suomen yhdistäjiä. Rahvan oloista ei niinkään puhuttu vaan siitä, mikä vaikutus eriytymisessä muusta Suomesta oli ehtinyt syntyä säätyläisten keskuudessa. Kovin paljon tämän enempää todisteita ei tarvittu kun jo puhuttiin sorrosta ja kurjuudesta. Teksti on Danielsonin selonteosta Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen.

Koetettiin osoittaa, että Suomen kannalta parempi vaihtoehto on, että venäläinen vaikutus on mahdollisimman pieni. Ennen yhdistämistavoitetta ei aikalaiskuvauksissa juuri kansan kurjuuden ja sorron korostuksia löydy.
Suuriruhtinaanmaan ja Vanhan Suomen yhdistämishankkeella tavoiteltiin Ruotsin mallin mukaista modernin valtion kokeilukenttää. Alueliitoksen toivottiin kasvattavan suomalaisten uskollisuutta uutta hallitsijaa kohtaan.

Tosin asiat eivät oikeastaan sujuneet eteenpäin tavoitteiden mukaisesti vaikka Viipurin lääni nyt Suomea olikin. Alueliitokseen oli pysyvä vastustus Venäjällä. “Luulimme että saimme Suomen Ruotsilta, mutta nyt Suomi ottaa osan Venäjää.” Lahjoitusmaakysymystä ei liitoksella ratkaistu, päinvastoin lahjoitusmaaisäntien oikeuksia vahvistettiin. Lahjoitusmaiden lunastukseen Suomen valtiopäivillä päästiin vasta 1891.

Historian tulkintatavoista nousee kysymyksiä. Nykyisin ei tarvitse montaa kannaslaista kyläkirjaa tai sukukirjaa avata kun huomaa kuvan venäläisten donataarien kurjistamasta rahvaasta jääneen elämään. Kotiseudun menetys viime sodissa on evakkosukupolven kokemus ja siihen kokemukseen varmasti sopii näkemys venäläisen sortamasta Kannaksen talonpojasta kautta aikojen. Olisiko kovin epäisänmaallista ajatella, että satoja vuosia Ruotsin rajaseudulla asunut rahvas olisi satoja vuosia jatkuneista rajankiroista selvittyään voinut paremmin Venäjän alamaisena? Oleellisinta heille lienee ollut riitaisen rajan siirtyminen pois kotiseudultaan.