Muinaisuutemme jäljillä

Arkeologia ei ole minua koskaan varsinaisesti kiinnostanut. Johtuu varmaan siitä, että, sen tarjoaman tiedon kiinnittäminen muuhun tietoon on tuntunut hankalalta. Joku löytää jotain maasta. Löydöksen ikä ja käyttötarkoitus arvioidaan ja esine museoidaan muiden samanlaisten löydösten joukkoon. Aspestikeramiikkaa, nuorakeramiikkaa vai kamparemiikkaa?

Mitä nämä ruukunpalaset kertovat? Historiassa on sentään selkeät kirjalliset alkuperäislähteet ja niiden tulkinta. Mitä varsinaista tietoa niiden rinnalla luulöydöt tai asuinpainanteet tuhansien vuosien takaa jakavat?

Kiinnostavammaksi esihistoria muuttui luettuani juuri ilmestyneen kirjan. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle julkaistiin vuoden vaihteen tienoilla. Se on kattava esitys uusimmasta tutkimustiedosta. Se on monella tavalla mielenkiintoinen lukukokemus.  Vie suomalaisuuden juurille.

Mielenkiintoista sekin, että kirja ulottuu kivikaudelta aina keskiajalle, josta jo on runsaasti kirjallista aineistoa. Lisäksi tekijät esittelevät tutkimuslöydökset myös luovutetun Karjalan alueelta.

Nopeaa väestönkasvua

Kirja ulottaa tarkastelunsa siis 1500-luvun puoliväliin asti. Tuolloin kiinteä kylämäinen asutus oli keskittynyt Suomessa rannikkoseudulle Suomenlahdelle ja Pohjanlahdelle, sekä Laatokan rantamaille. Karjalankannas oli tuolloin selkeämmin jo kyläasutuksen piirissä kuin muu Sisäsuomi. Muualla Suomessa sisämaat olivat vain paikoitellen kiinteän asutuksen piirissä.

Tuolta ajalta ovat myös ensimmäiset tarkat arviot Suomen väkimäärästä. Suomen alueella oli noin 35000 taloa ja niissä keskimäärin 6-10 asukasta. Suomen väkiluku oli siis noin 300 000.

Kivennavalla oli nelisensataa asuttua taloa eli kolmisentuhatta asukasta.

Väestönkasvu oli ollut nopeaa rautakaudelta keskiajalle. Keskiajan alun väestönmääriä on vaikeampi todentaa, mutta asukkaita Suomessa oli 1100-luvulla vain muutamia kymmeniä tuhansia. Korkeintaan 50 000.

Ruotsalaiset ulottivat tuolloin valtansa Suomenlahden itäosiin. Karjalan rahvaan yhteydet olivat rakentuneet Novgorodin suuntaan, kun Ruotsi työntyi sotajoukkoineen itään.  Viipurin linna rakennettiin 1290 ja vuonna 1300 ruotsalaiset rakensivat sillanpääasemaksi Maankruunun linnan Nevanjoen suuhun. Tosin tämä varustus ei pystynyt pitämään puoliaan talven yli. Novgorodilaiset ja karjalaiset surmasivat koko varusväen ja polttivat linnan.

Pähkinäsaaren rauha 1323 vakiinnutti lopulta Ruotsin ja Novgorodin valtapiirien rajat ja jakoi Kannaksen pitkittäin kahtia. Eteläpuoli Ruotsille ja Pohjoispuoli Novgorodille.

Kannas etupäässä asumattomana

Esihistoriallinen tutkimus on vähän samassa asemassa kuin geneettinen sukututkimus. Kumpikin haparoi eteenpäin ilman kirjallisten lähteiden tuomaa valaistusta. Ruotsin vallan alku Karjalassa on ikään kuin vedenjakaja esihistorian ja historiallisen ajan välissä. Ollaan vielä  väestökirjanpidon dokumenttien ulottumattomissa. Muita kirjallisia lähteitä on jo, mutta kovin niukasti.

Varhaisempaan aikaan mentäessä Karjalan kannas oli erämaata. Suomalaisasutus oli keskittynyt Karjalassa Laatokan luoteisrannikolle ja Etelä-Saimaan rannoille. Muualla asutuksen jäänteet ovat yksittäislöytöjä. Eivät anna todisteita kiinteästä asutuksesta.

Tarkemmin sanoen Itä-Kannaksen löydöt keskittyvät Suvanto-järven ympärille Sakkolaan ja Metsäpirttiin, Vuoksen alajuoksulle Räisälään, Kaukolaan ja Käkisalmeen, Laatokan varsinaiselle luoteisrannikolle Hiitolaan ja Kurkijoelle ja pohjoisemmaksi Sortavalaan. Erillinen astuskeskittymä oli lisäksi Laatokan koillisrannikolla Salmissa. Kaikki nämä luetellut alueet jäivät Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Novgorodille. Rauhansopimuksen jälkeen asutus vahvistui etelämpänä Kannaksella.

Paikkakunnat ovat ilmoitettujen esi-isien asuinalueita.

Kertooko perimä jo asuinpaikan?

Nyt tulee houkutus arvioida tämän tiedon pohjalta todennäköisyyksiä Kirjavaisten alkuperästä.  Vieressä on kartta Y-DNA testini 'etäserkkuosumista' 37-markkerin tasolla.

Yhden geneettisen askeleen päässä oranssina täplänä kartalla on tuttu sukulaismies, kirkonkirjoissa kahdeksannen polven etäserkkuni.

Yhteinen esi-isämme on kirkonkirjoissa Tuomas Matinpoika Kirjavainen (1724-1778). Hänen isoisänsä Tuomas Heikinpoika Kirjavainen (1650-1720) tuli Pihlaisten kylään. Tuomas Heikinpojan isoisänsä Heikki Matinpoika Kirjavainen (1610-1970) tuli Kivennavan pitäjään Uudeltakirkolta. Hänen isoisäänsä Sipi Kirjavaiseen (1570-1637) kirjalliset jäljet sitten päättyvätkin. Mistä tulivat Kirjavaiset Uudellekirkolle ja milloin?

Toinen oranssi täplä sijoittuu Saimaan rannalle. Genettinen etäisyys on sama, mutta sukulaisuus on silti kaukaisempi. Tuon näytteen antaja on sijoittanut kaukaisimman tiedossaan olevan esi-isänsä vuonna 1905 syntyneen Sulo Viron Taipalsaareen. Minä ja Sulo Viron jälkeläinen olemme melko lähellä sukuhistorioissamme, mutta välissä on silti pitkä matka pimeää. 

Toinen mahdollinen suunta

Hyvin lähellä geneettisesti on myös Pyhäjärvellä 1600-luvulla asuneen Heikki Yrjönpoika Pärssisen jälkeläinen. Keltainen täppä tarkoittaa kahta geneettistä poikkeamaa 37-markkerin tasolla. 67-markkerin tasolla Viro ja Pärssinen ovat yhtä kaukana geneettisesti.

Pärssisten sukuseurassa arvellaan, että suku olisi tullut Pyhäjärven Kahvenitsan kylään Muolaan Pärssilästä.  Mikko Pärssinen karkasi tilaltaan Muolaasta ja on todennäköisesti sama Mikko Pärssinen, joka asettui asumaan Pyhäjärvelle samoihin aikoihin.

Näiden varhaisempien arkeologisten asutustietojen perusteella Mikko Pärssinen on voinut olla Ruotsin kruunun verotaakkaan tuskastunut paluumuuttaja. Juuret alunperinkin Laatokan rantamilla.

Harmi, ettei Viron suvussa sukuselvitys ulotu yhtä kauas kuin Pärssisillä. Etelä-Saimaan alueen merkittävin asutuskeskittymä on Mikkelissä ja sillä on selvä jatkuvuus viikinki- ja ristiretkiajan yli keskiajalle. Tuolle seudulle kiinnittyminen 1600-luvulla antaisi jo jotain tietoa esi-isien liikkeistä.

Saimaan rannalta vai Laatokan rannalta? Kumpi on ollut Kirjavaisten tulosuunta Uudellekirkolle ja Kivennavalle? Laatokan pohjoisrannalla asuivat Suistamon Pyörittäjän Kirjavaiset, mutta tietoa geneettisestä yhteydestämme ei nyt vielä ole. Parikkalassa nykyisen rajan pinnassa on Kirjavalan kylä, mutta ei tietoa liittyykö kylän nimi Kirjavaisiin. Uudenkirkon Kirjavalan kylässä asui sen sijaan paljonkin Kirjavaisia. Missä ja milloin tuo sukunimi on otettu? Mielenkiintoinen palapeli, josta puuttuu muutama arvoitukset ratkaiseva pala.

Muinaisuutemme jäljet antaa aiheen olettaa, että väki on aikojen saatossa kulkenut edes takaisin Saimaan rantojen ja Laatokan rantojen väliä.

Asutus Saimaalla ja Laatokalla

Kun mennään vielä syvemmälle esi-historiaan tullaan kolmentuhannen vuoden taakse hyvin pienten yhteisöjen aikaan. Kaskiviljely jo hallittiin, mutta metsästys ja keräily olivat tärkeämmät ravinnonlähteinä. Varsinaista kyläasutusta ei ollut. Karjalankannaksella Räisälän Kalmistomäki on tältä ajalta kiinnostava asuinlöydös. Saimaan vesistöalueen laajin varhaismetallikautinen asuinpaikka on Joensuun Varaslammilla.

Varhaismetallikaudella Karjalankannas ja Laatokan Karjala olivat hyvin harvaan asuttuja ja todennäköisesti usein pitkiä aikoja ilman asutusta. Tärkeimpiä asuinpaikkoja olivat Kaukolan Riukjärvi, Räisälän Kalmistonmäki ja Kurkijoen Kuuppala.

Saimaan ja Laatokan välinen vesiyhteys tarkoittaa myös, että alueiden yhteisöt ja elämäntavat muistuttivat toisiaan. Saimaan alueella tunnetaan yli 50 varhaismetallikautista asuinpaikkaa. Toimeentulo nojasi metsästykseen ja kalastukseen ja kaskiviljelyäkin jonkin verran harrastettiin. Karjaa ei ollut kuin joskus paikoin aivan ajanjakson loppupuolella.

Juuret Karjalassa kivikaudelta

Vielä syvemmälle esi-historiaan sukeltaminen kertoo asutuksen leviämisestä Suomen alueelle. Tulijoita oli idästä, kaakosta ja etelästä. Asumukset eivät tuolloin olleet kiinteitä vaan kevytrakenteisia. Pyynti tapahtui mukana kannettavilla välineillä. Kivikausi oli jatkuvien muutosten aikaa. Alueiden ja aikojen kulttuurikuvat poikkeavat selvästi toisistaan. Ilmasto oli lämmin.

Geneettinen perimämme kertoo, että haploryhmä N1C1 syntyi Etelä-Siperiassa noin 10000 vuotta sitten. Se levisi Pohjois-Eurooppaan 6000 vuotta sitten. N1C1 ryhmän leviämiseen liitetään kampakeraaminen kulttuuri. Se alkoi Suomessa kivikauden keskivaiheilla 4000 vuotta sitten. Ruukunsirpaleiden kuviot kertovat siis jotain. Esi-isät tulivat idästä nelisen tuhatta vuotta sitten todennäköisesti Laatokan rantamille.

Missä sitten esikirjavaiset asuivatkaan, ja milloin he Suomeen tulivat, niin isälinjan haploryhmämme kertoo että Suomeen he ovat tulleet idästä.  Siperian mammutinmetsästäjiä olivat.

Kivikaudella väestö Suomessa kasvoi. Yhteisöt olivat kivikaudella suurempia kuin myöhemmin varhaismetallikaudella. Laatokan Karjalassa  saattoi suurimmissa keskuskylissä olla lähes kymmenen asumusta, mutta ne pienenivät kauden myöhäisvaiheessa yhden tai kahden asumuksen asuinpaikoiksi. Eläimistö hyödynnettiin monipuolisesti ravinnoksi. Syksyn yhteispyynnin aikana kokoonnuttiin ja solmittiin myös avioliittoja. Ilman yhteispyynnin tarjoamaa kokoontumismahdollisuutta pienet yhteisöt olisivatkin kuolleet sukupuuttoon.

Karjalankannaksen Räisälän Juoksemajärvellä on vuonna 2003 tutkittu asumuspainanne, joka on ajoitettu varhaiseen kampakeraamiseen aikaan. Nurkista pyöristetyn asumuksen pinta-ala on ollut noin 24 neliömetriä. Siellä on asuttu ympäri vuoden ja se on kuulunut viiden, rannansuuntaisesti rivissä olleen asumuksen muodostamaan keskusasuinpaikkaan.

Eniten tuon ajan asumuksien jäännöksiä on löydetty Pohjanlahden rannikolta, muinaisten Saimaan ja Päijänteen rannoilta, Laatokalta sekä Suomenlahden pohjukasta.

Nykyväestössä N1C1 haploryhmällä on merkittävä keskittymä Suomessa ja erityisesti Itä-Suomessa se on väestössä enemmistönä. Tuossa vieressä olevasta karttakuvasta voi suurinpiirtein nähdäkin mistä esikirjavaiset ovat Suomeen joskus nelisen tuhatta vuotta sitten siirtyneet.

Koko vuoden kysymys

Ylessä on juuri mielenkiintoinen ohjelmasarja historiasta. Viipuria käsiteltiin sarjan toisessa osassa, sen keskeisestä merkityksestä Suomen sisällissodassa.

Facebookissa on kaikenlaisia ryhmiä. Yksi suljettu ryhmä on juhlavan niminen Juuret rajantakaisessa kauniissa Karjalassa. Luulisi, että sen jäsenet ovat kiinnostuneet vaihtamaan mielipiteitä. Siksipä minäkin tarjosin heti oitis linkkiä Yle-areenalla pyörivään ohjelmaan avoimella kysymyksellä: mitä mieltä ohjelmasta?

Historia näyttää kuitenkin olevan ryhmän ylläpitäjälle jotenkin arveluttava asia. Muisteloihin ei toivota mitään tummempia sävyjä. Karjalassa kun aurinko paistoi aina ja kaikki oli parhain päin. No mikäpä siinä, jos ryhmä haluaa olla vain ajanvietettä, eikä mikään tietolähde. Tietolähteenä moni vain tuntuu sitä pitävän ja tietoa halutaan siellä jakaakin.

Olen kuitenkin seurannut tätä ryhmää suurella mielenkiinnolla. Tässä minulla on vähän niin kuin oma lehmä ojassa. Hetken mielijohteesta tein tähän ryhmään noin vuosi sitten, heti vuoden vaihteen jälkeen, yhden kysymyksen. Vastausvaihtoehdot  kysymyslomakkeessani olivat:

• Olen itse syntynyt luovutetussa Karjalassa
• Kumpikin vanhemmistani on siellä syntynyt
• Toinen vanhemmistani on syntynyt luovutetussa Karjalassa
• Kaikki isovanhempani lähtivät evakkoon, vanhempani syntyivät täällä
• Vasta isovanhemmissani on evakkoja, mutta peräti kolme
• Vasta isovanhemmissani on evakkoja, heitä on kaksi
• Vasta isovanhemmissani on evakkoja, heitä on vain yksi

Arvelin tämän riittävän antamaan vastauksen kysymyksiin:

• Ovatko kolmannen polvenkin evakot kiinnostuneita tällaisesta fb-sivusta?
• Ovatko evakot menneet  pääosin naimisiin keskenään vai sekoittuivatko karjalaiset yleensä muuhun väestöön?
• Onko syntyperäisiä luovutetun alueen ihmisiä mukana tässä fb-ryhmässä?

Ajattelin saavani muutaman vastauksen ennen kuin koko kysymys häipyy niin alas ryhmän seinällä, että vastausvirta tyrehtyy. Tapahtui kuitenkin jotain muuta kuin osasin odottaa.

Pysyvä paalupaikka

Facebookissa nousee kärkeen aina se postaus, joka saa eniten kiinnostusta osakseen. Kysymykseni on keikkunut ryhmän seinällä kärjessä kohta koko vuoden. Välillä se painui vähän alemmaksi, mutta sitten aina joku vastaa tai kommentoi ja taas se keikkuu paalupaikalla. Missä se on nyt tänäkin päivänä, vuoden vanha postaus. 

Varsinaista järkevää tietoa kysymykseen kertyi parin kolmen kuukauden aikana. Sitten vastaukset harvenivat, mutta ihmiset kirjoittavat kysymykseeni kommentteja, kertoivat evakkomatkasta, luettelivat sukutaustojaan ja heidän syntymäpitäjiään. Mitä olivat kokeneet käydessään nyt Karjalassa. Miltä Viipurissa näytti. Siis kaikkea mahdollista eikä sitä mitä kysytään.

Ilmeisesti käyttäjät olettavat kysymykseni: Monennenko polven evakko olet? Kuinka vahvat ovat juuresi Karjalaan? olevan jonkinlainen ryhmään kiinnitetty ilmoitus. Niinpä muuhun yhteyteen tarkoitetut jutut kirjautuvat kommenteiksi kysymykseeni. 

Vai mitä pitäisi ajatella kirjauksesta:

tää on muuten mukava,"palsta"mutta kauheen sekava ja hankala käyttää....olen kai sitten vaan niin "urpo"mutta aina törmää samoihin kysymyksiin ja asioihin ees taas kokoajan...se on vähä turhauttavaa....en tiedä onko lääkettä tähän

2. kesäkuuta kello 14:54 

Eipä silti. Kommentit ovat silti monet mielenkiintoisia. 825 kommenttia. 668 tykkäystä. Ja lisää tulee koko ajan. Ei mikään huono saldo yhdelle kyselylle.

Mitä itse kysymykseen tulee, niin sen tulos on mielenkiintoinen.

FB-ryhmän koostumus

Karjalasta lähteneiden joukko on jo harva. Facebook on heitä paljon nuorempien juttu. Keski-ikäisten  tarinatupa kuulemma, sillä varsinainen nuoriso on kaikonnut muille foorumeille. Silti tässäkin FB-ryhmän kyselyssä 154 vastaajaa on ilmoittanut olevansa luovutetusta Karjalasta. Aika paljon vanhuksia somettamassa. Tosin kyselylomakkeen täyttäneistä vain vähän alle 5%.

Käytännössä lähes koko Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa-ryhmä koostuu henkilöistä, joiden vanhemmat ovat lähteneet Karjalasta. Heitä on yli 80% ryhmästä. Neljäsosalla ryhmäläisistä on kumpikin vanhempi Karjalasta, vain toinen vanhempi 57%:lla ryhmässä kävijöistä.

Näiden toisen polven evakoiden keskinäinen koostumus on, että kahdella kolmasosalla on vain toinen vanhempi luovutetusta Karjalasta. Varsin uskottavaa. Jos tämä pitää paikkansa yleisesti, niin karjalaista sukutaustaa omaavia suomalaisia on jatkossa aina vain laajeneva osuus väestöstä.

Tämä korostuu kolmannessa polvessa. Heistä, joiden isovanhemmat tulivat Karjalata, varttievakoita ja puoliksi karjalaista sukujuurta olevia on yhteensä 84%.  Suomi siis karjalaistuu, mutta pysyykö karjalaisuus evakoiden jälkipolvissa? Missä määrin he ovat kiinnostuneet niistä juuristaan, jota jäivät rajan taakse?

15% vastaajista on tätä kolmatta polvea. Osoittaako tämä karjalakiinnostuksen hiipumista vai onko niin, että sukutausta alkaa kiinnostamaan vasta myöhemmällä iällä? Kysymys ei anna vastausta tähän. Voi tietenkin olla, että fb-ryhmään ei mahdu kuin yksi sukupolvi kerrallaan.

Tarjotaanko kiinnostuksen esteitä vai herätteitä?

Karjalaisjärjestöillä on juuri nyt kova pohtiminen sukupolven vaihtumisesta.  Minä arvelen, että uudet sukupolvet etsivät omat selityksensä menneisyydelle. Siksi vanhempien maailmankuva ja arvot eivät aina näytä kiinnostavan, mutta se onkin ehkä vanhempien rajoittuneisuutta. Siispä ei pidä liikaa ohjata vaan antaa uuden maailman muodostua. 

Silloin syntyy silta menneeseen oikealla ja aidolla tavalla. Vaikkapa sitten tätä historian tulkintaa katsomalla, vaikka se ei kaunista kuvaa annakaan. Ajattelemisen aihetta enemmänkin. Jospa monipuolinen ja suodattamaton tieto saisi uuden polven mukaan karjalaisuuteen, tekemään kysymyksiä, etsimään vastauksia. Olemaan aidosti juuristaan kiinnostuneita.

Kivennapatoiminnan ideariihi

Kivennapaseura ry kutsui kiinnostuneita Kivennapaan liittyviä yhteisöjä 28.11. Lahteen suunnittelemaan yhteistyötä ja verkostoitumisen tiivistämistä. Henkilöt, joilla on henkilökohtaiset siteet tähän vanhaan rajapitäjään ovat harvenemassa. Tämä tuottaa aiheellisen huolen kyläseurojen toiminnan jatkumisesta.

Kivennapalaiset sukuseurat ovat kaikki tämän saman ongelman edessä. Esimerkiksi Kirjavaisten sukuseura on ammentanut toimintaansa sisältöä Pihlaisten kylämuistoista. Kun vielä sukukirjakin on jo aikaansaatu, niin toiminnan suuntauksessa on ongelmansa.

Huoli on siis yhteinen.

Sukupolvi sukupolvelta niiden ihmisten joukko kasvaa, joiden sukutaustassa on pitäjä nimeltään Kivennapa. Mutta yhteys tähän menneeseen rajan taakse jääneeseen maailmaan on tyystin toisenlainen kuin evakoilla. Miten siis tarjota uusille polville Kivennapaa, mitä merkitystä heille sillä voisi olla? Kysymys ei ole vähemmästä asiasta kuin pitäjäseuran säilymisestä.

Tämän ensimmäisen suunnittelupalaverin kokoonkutsujana toimi Kivennapa-säätiö. Säätiöllä on kuitenkin vain avustava rooli, pallo on nyt järjestöillä ja Kivennapaseuralla. Ja hyvin tuo pallo  tuli mielestäni kopattua.

Kuten kaikissa tällaisissa ideariihissä ajatukset kyllä sinkoilevat ja innostus kasvaa, mutta suunnitellut työt odottavat jatkossa tekijäänsä, joiden löytäminen ei ole helppoa. Nyt tuntui kuitenkin että tekemisen meininki löytyisi. Vaikka tekijöitä ei aina heti näköpiirissä olekaan, niin hyvät ideat saavat tuulta siipiensä alle. Sellaiselta palaveripäivän anti minusta vaikutti.

Ideoita toiminnan suuntaamiseen

Kivennapaseuralla on ollut jo pitkään ongelmana kaiken tiedon ja materiaalin tallentaminen. Seuralle tarjotaan paljon Kivennapaan liittyviä dokumentteja, kirjeitä, kirjoituksia, valokuvia, mutta niiden arkistoiminen ja digitoiminen edelleen käytettäväksi on ollut ongelma. Näihin talkoisiin tarvitaan kyläseurojen voimien yhdistämistä.

Toinen merkittävä jo osittain muualla eli Metsäpirtissä toteutettu ajatus on Kivennavan historian tarjoaminen virtuaalisena verkossa. Käyttöliittymänä, joka yhdistää eri tietokantoja ja mahdollistaa myös käyttäjien omatoimisen tietojen täydentämisen. Tämä kuulostaa suurhankkeelta, mutta sen toteuttaminen vaiheittain on jo alkanut.

Ensimmäisenä toteutettavana uudistuksena on kuitenkin Kivennapaseuran verkkosivuille laadittava ilmoitustaulu, joka kokoaa tiedot kyläseurojen ja sukuseurojen tapahtumista.

Ensi kesän Kihuissa seurataan, miten nämä ja muut pienemmät ideoidut hankkeet etenevät. Kantava perusajatus kaikissa on kyläseurojen ja sukuseurojen toiminnan auttaminen valamalla entistä enemmän yhteistyötä Kivennapataustaisten yhdistysten toimintaan.

Tilaisuuden osallistujia oli parikymmentä, tässä heistä osa.

Karttoja ja kulkureittejä 1600-luvulla ja 1800-luvulla

1600-luku

Vanhat kartat ovat mielenkiintoisia.

Tätä 1600-luvun karttaa on hieman väritetty jälkeenpäin.  Vesistöt sinisiksi, tiet ruskeiksi ja Kivennavan pitäjänrajat punaisiksi. Kartalla olevien mustien täplien on tarkoitus näyttää talojen sijainnin.

Pihlaisten kylä sijoittuu ison Harad-sanan H-kirjainen ylälaitaan aivan pitäjän rajalle. Vieressä oleva sininen viiva on Härkäjoki.

Silmiinpistävää on jokien ja purojen korostaminen ja teiden puuttuminen. Myös suot näyttävät olleen kartanpiirtäjälle merkityksellisiä.

Välimatkat Kivennavan kylien välillä eivät ole kovinkaan pitkiä, mutta 1600-luvulla ei teitä juurikaan ollut. Yksi tie kulki Kivennavan kirkon ja Joutselän kautta pitäjän läpi.

Tuon tien ulkopuolella oli kinttupolkuja ja ratsupolkuja, jotka syntyivät ihmisten kulkemisesta. Niitä ei kartanpiirtäjä ole vaivautunut merkitsemään. Nämä metsittyivätkin nopeasti kokonaan, jos niitä ei jatkuvasti käytetty. Tietä joka on karttaan merkitty käytettiin virallisempana kulkutienä. Silti senkään ylläpito ei ollut säännöllistä.

Ruotsin kruunulla ei varmaankaan 1600-luvulla ollut mitään tarvetta kiinnittää alueella huomiota kulkuyhteyksiin. Päinvastoin oli varmaan sotilaallisesti järkevämpää pitää rajaseutu tiettömänä. Etenkin kun Ruotsissa tuohon aikaan oli enemmän sodan kuin rauhan päiviä.

Metsät, ryteiköt ja suot tarjosivat suojaa ratsuväen rynnäköiltä. Saman asian näyttämistä voisi merkitä vesistöjen korostaminen kartanpiirtäjälle.  Nekin olivat pikemminkin etenemisen hidasteita kuin kulkureittejä.

Harvaan asutulla ja tiettömällä seudulla armeijan huolto oli ongelmallista. Suurten joukkojen huoltoa ei voitu laskea asukkaiden ryöstämisen varaan. Niinpä sotatoimet noina aikoina tällä seudulla olivat pienten joukkojen ryöstö- ja hävitysretkiä.

Kulku oli hidasta

Viipuri oli Ruotsin valtakunnan tärkeimpiä kaupunkeja. Nevanlinnan perustettiin 1642 ja se sijaitsi nykyisen Pietarin paikalla. Sen ja Viipurin välillä kulkenut tieyhteys oli tärkeä, siis tuo viiva, mikä karttaan on piirretty. Mutta muuten Kannas oli valtakunnan takapihaa.

Porin rykmentti marssi Riikaan vuonna 1700 tätä tietä. 12.4. rykmentti saapui Viipuriin ja jatkoi sieltä marssiaan 14.4. Nevanlinnaan se saapui 20.4. Koko matka Riikaan kesti melkein kaksi kuukautta, Viipurin ja Nevanlinnan väli kuusi päivää. Kaikki päivät eivät olleet marssipäiviä, mutta etenemisnopeus antaisi kuitenkin syyn olettaa, että tuo karttaan merkitty tie ei ollut erityisen nopeakulkuinen.

Sotaväki marssi siis tuota vauhtia. Miten tavallinen kulkija liikkui noihin aikoihin? Kuinka esimerkiksi Kirjavaiset muuttivat Sikiälästä Pihlaisiin? Matkaa on Siesjärven kupeesta Sikiälästä eli Multalasta Vuotjärven liepeille Pihlaisiin linnuntietä kaksikymmentä kilometriä. Kivennavan kirkon kautta, siis tuota karttaan merkittyä tietä osan matkaa kulkien kolmisenkymmentä kilometriä.

Matka ei ollut pitkä, mutta niin pitkä kuitenkin, ettei ihan joka päivä tuollaista matkaa taitettu. Hevosellakaan ei päässyt maastossa tai ratsupolulla jalkamiestä nopeammin, toki tavaraa sai hevosella kulkemaan enemmän kuin selkärepullisen. Tuohon aikaan maantietäkin taivallettiin etupäässä kävellen.

Ihannenopeus paikkakuntien välillä löytyy postiljoonien matkanopeuksista. Postitalonpoikien vaihtoväli 1600-luvulla Ruotsin postiasetuksessa  oli enintään kolme silloista peninkulmaa, eli tuo kolmekymmentä kilometriä. Lisäksi oli määrätty, että postitalonpojan oli kuljettava oikopolkuja kiemurtelevien maanteiden sijasta. Vaihtoasemaa lähestyttäessä oli puhallettava postimiehen torveen, jotta seuraava kulkija ehtisi valmistautua matkaan. Postireitillä peninkulmaan laskettiin menevän kaksi tuntia.

1800-luvun puoliväli

Näin siis ohjesäännössä. Todellisuudessa posti kulki miten sattui, ei minkään aikataulun mukaisesti. Vasta kun kirjelaukku oli tullut postitaloon lähdettiin hakemaan hevosta metsälaitumelta, renki rupesi syömään ja laittautumaan matkaan.

1800-luku toi muutoksen

Kartassa vuodelta 1850 teitä on merkitty jo enemmän. Pihlainen on on kartan keskivaiheilla olevassa taitteessa Vuotjärven kupeessa. Se ei näytä vieläkään olevan minkään kulkureitin varrella.

Mikä on muuttunut kahdessasadassa vuodessa? Mikä on pysynyt? Kummassakin kartassa joet ovat merkityt huomattavan leveiksi, vaikka maastossa ne ovat pikemminkin puroja kuin jokia.

1800-luku ja jo 1700-luku pääosin oli Kannaksen asukkaille rauhallista aikaa. Kivennavan riitamailla muutos sodasta tai sodanuhkasta rauhanaikaan oli erityisen suuri. 1700-luku oltiin Venäjän Vanhaa Suomea. Ruotsin raja oli kaukana lännessä. 1800-luvulla osana Suomen Suuriruhtinasmaata.

Kirkonkylän lähikylien välille on piirretty tieverkosto, mutta nämä eivät johda kirkonkylälle vaan kohti etelää Joutselkään, missä ne yhtyvät vanhaan jo 1600-luvulla merkittyyn tiehen. Eikö kirkko ollutkaan pitäjän keskus?

Tuo karttaan piirtynyt tieverkosto kertoo ilmeisesti, miten keskeinen merkitys nopeasti kasvavalla Pietarilla oli kivennapalaisille. Pietariin vietiin ja Pietarista tuotiin kaikkea mahdollista. Vuonna 1835 suomalaiset saivat oikeuden myydä tuotteitaan pietarilaisilla toreilla. Kannaksen rahdinajo työllisti väestöä ja yhä useamman matka suuntautui kotikylältä Pietariin.

1870 alkoi rautatieliikenne Hämeenlinnasta Viipurin kautta Pietariin. Tämä muutti rahdinajon merkityksen. Nyt rahtia vietiin Kivennavalla Raivolaan ja Terijoelle. Metsänmyynti ja tukinajo radan varteen nousi rahdinajossa yhä tärkeämmäksi. Rahdinajo Pietariin muuttui, hiljeni ja lopulta Suomen itsenäistyttyä loppui kokonaan.

Toinen 1800-luvun puolivälin kartta. Kylät tai talot on merkitty punaisilla pisteillä. Tässäkään Kivennavan kirkolle ei ole piirretty kulkureittejä lähikylistä. Reitit johtavat Joutselkään, koska se on Pietariin menevän tien varrella. Vesistö on piirretty nykykarttoihin verrattuna erikoisesti, kuten muissakin esimerkkikartoissa. Koska myös suot ovat korostetusti kartalla voisi olettaa, että on haluttu korostaa maastossa olevia etenemisen esteitä ja hidasteita.

Kerran synnyttyään maantielinjaus on varsin pysyvä. Mutta ratsaspolut ilmestyvät ja häviävät sen mukaan miten niillä kuljetaan. Siksi vanhoissa kartoissa ei niihin juuri ole huomiota kiinnitetty.

Vielä yksi esimerkki 1800-luvun puolivälin kartoista. Kartta on piirretty selvästikin toisella ajatuksella ja muistuttaa jo nykyistä karttaa.

Tähän on vedetty kulkureittejä myös soiden ja järvien ylitse. Talviteitä aivan ilmeisesti. 

Vasemmassa alakulmassa kulkeva paksu viiva on ratalinjaus. Rata Pietarista Viipuriin ja edelleen Hämeenlinnaan valmistui vasta 1870. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan sen rakentaminen olisi alkanut jo aiemmin, mutta Senaatti ei hyväksynyt sille rahoitusta.

Venäjän valtio rahoitti radan ja se rakennettiin hätäaputöinä suurten nälkävuosien aikana. Noin viidesosa radan rakentajista kuoli kulkutauteihin. Rataa kutsuttiinkin nälkäradaksi tai luuradaksi.