Matti Sipinpoika 

Kirjavaisen 

matkarahat

Äyräpään kihlakunnan tuomiokirjoissa on asiakirja vuodelta 1646. Siinä kerrotaan 

Matti Kirjavaisen valitun kihlakunnan rahvaan edustajaksi Tukholman valtiopäiville.

 

Valinnasta kertovassa asiakirjassa on kohta, joka houkuttelee tutustumaan tukholmanmatkaan

 tarkemmin.  Matti Kirjavaiselle kerrotaan tässä myönnetyn kelpo matkakassa, “100 kuparitaleria”.   

Tuomiokunnan muita päätöksiä selailemalla löytyy vertailukohteita mitä tuolla rahalla sai. 

1660 kerrotaan, että 100 kuparitaaleria määrättiin pestatun ratsumiehen viiden vuoden palkaksi. 

Vuoden 1659 päätöksessä pestattu ratsumies on saanut 30 kuparitaaleria yhden vuoden palkaksi. 

Tuossa jälkimmäisessä päätöksessä on muuten myös huomautus, että pian kaatunut.  

 

Rahaa käytettiin 1600-luvulla vähän. Hyödykkeet vaihdettiin suoraan toisiin hyödykkeisiin, 

verotkin maksettiin maatalouden tuotteina. Viljaa, heinäkuormia, halkokuormia, nahkoja, 

turkiksia jne. Kruunu ja säätyläiset käyttivät rahaa. Periaatteessa sekin samanlainen hyödyke kuin

 maataloustuotteet, mutta arvometallia. Rahan arvo määräytyi aina sen sisältämän metallin arvon

 perusteella. Kulta oli arvokkain, hopeakin kallis, mutta kupari kymmeniä kertoja halvempaa. 

On siis merkittävää, että Matille myönnetyt matkarahat olivat kuparia, painavaa Ruotsin valuuttaa. 

Matti teki tukholmanmatkansa 30-vuotisen sodan raivotessa Euroopassa. Ruotsi rakensi suurvaltaa.

 Vähän ennen Matin matkaa Tanskan ja Ruotsin välillä oli käyty suursodan erillissota vuosina 

1643-1645, jonka jälkeen Itämerestä oli tullut Ruotsin sisämeri. 

Sodan hinta oli väestölle karmea. Myös valtion rahakirstun pohja näkyi. Ruotsi tarvitsi kipeästi 

rahaa sotimiseen. Hopeaa ei Ruotsin kaivoksista juuri löytynyt, joten Ruotsiin pesiytyi 

kaksijakoinen rahajärjestelmä. Oli hopeataalerit ja kuparitaalerit. Niiden piti olla samanarvoisia, 

taaleri kuin taaleri.

Kuparirahaan oli päädytty paitsi hopean niukkuuden johdosta, myös siksi, että Ruotsi koki 

kuparin maailmanmarkkinahinnan olevan liian alhaisen. Falunissa vuoriteollisuus louhi ja jalosti 

valtavat määrät kuparimalmia. Unkarin ja Böömin kaivoksissa oli kuparin tuotanto vähentynyt ja 

Ruotsin kupari hallitsi markkinoita. Kuparista valmistettiin Euroopassa messinkiä, kanuunoita ja 

arvokiinteistöjen kattolevyjä. Espanja osti kuparia omiin kolikoihinsa.

Jos Ruotsi olisi säädellyt kuparin pääsyä markkinoille, niin kuparin hinta olisi saattanut kohota, 

mutta nyt kävi toisin. Kuparia louhittiin yhä enemmän. Kun kuparia tulvi markkinoille sen hinta 

halpeni. Rahan käyttäjät olivat tarkkoja siitä, että taaleriin lyöty arvo vastasi sen sisältämän 

metallin arvoa. Kupariraha alkoi olla niin painavaa, että että kolikot suurenivat hankaliksi käyttää. 

Silloin syntyi plootu vuonna 1644. Kopparplåtmynt, suomeksi kuparilevykolikko. Plootu oli iso 

kuparilevy, jonka kulmiin ja keskelle lyötiin leimat. Sen jälkeen se oli rahaa. Plootuja oli eri arvoisia 

 ja niitä laskettiin liikkeelle paljon. Lyödyt plooturahat olivat aluksi 10 taalerin arvoisia ja painoivat 

 19,72 kiloa. Vuoden 1644 jättimäisiä plootuja lyötiin 27000 kappaletta ja seuraavien 130 vuoden 

aikana eri kokoisia plootuja valmistettiin miljoonia.

Oleellinen asia rahan käytössä oli pankkien puuttuminen. Tämä taitaa merkitä, että Matin piti 

matkustaa kaksisataa kiloa kuparia matkassa. Olisivatko taalerit kuitenkin voineet olla kotona 

jonkinlaisena vakuutena ja tietona, että Matilla on tätä maksukykyä? Pootut olisi Matti visusti 

piilottanut, pirtin lattian alle kätkenyt tai kaivanut navetan taakse sontatunkion pohjalle. 

Miten tällainen vakuus olisi toiminut pitkän matkan eri vaiheissa? Todennäköisesti aika huonosti. 

Ihan tuntematon asia ei seteli enää 1600-luvulla ollut. Falunissa oli kuparinpuhdistamossa 

1640-luvulla käytössä ns. kupariseteleitä. Kun vuorimiehet jättivät raakakuparinsa puhdistettavaksi,

 he saivat käteensä setelin, joka oikeutti lunastamaan vastaavan määrän jalostettua kuparia. Tämä 

ajatus saavutti myöhemmin Tukholman, jonne perustettiin Ruotsin ensimmäinen pankki 

”Stockholms Banco”, joka jakoi seteleitä talletettuja rahoja vastaan. Mutta tuo pankin perustaminen 

tapahtui vasta vuonna 1660, toistakymmentä vuotta Kirjavaisen Matin matkan jälkeen. 

Stockholms Bancon suuri krooninen ongelma oli muuten varastotilojen puute, koska raharikkaat 

tallettivat sinne nimenomaan kuparirahoja.

Talven tuiskuissa Tukholmaan

Valtiopäivät kokoontuivat 13. tammikuuta 1647 ja kestivät maaliskuun 27. päivään asti, joten

valtiopäivämies Matti Kirjavainen lähti kupariplootujensa ja kuparikolikoidensa kanssa matkaan 

joskus ennen vuodenvaihdetta. Ensin oli matkattava Viipuriin, todennäköisesti reellä, talvi kun oli. 

Viipuri oli Suomen tervakaupan keskuksia, jonne tervatynnyrit tuotiin 1600-luvulla Karjalasta ja 

Järvisuomesta. Matkustiko valtiopäivämies hautatervatynnyreiden päällä valtiopäiville? Matka olisi 

silloin pitänyt aloittaa aikaisin syksyllä.  Suomenlahden vuotuinen jääpeite on laajimmillaan 

tammikuun ja maaliskuun välillä ja talvet olivat tuolloin koko Euroopassa kylmiä. 

Puhutaan pienestä jääkaudesta. On tietenkin mahdollista, että Matti lähti jo aikaisin syysmyrskyihin. Se olisi mahdollistanut meritien, mutta talviaikaan oli ainoa mahdollisuus kulkea maanteitä pitkin Tukholmaan.

1600-luvulla Ruotsin tiestöön oli alettu kiinnittämään huomiota. Silti kulkuväylistä termi tie on 

varsin juhlallinen. Hädin tuskin hevoskärryllä kuljettavia, joskus pelkkä ratsupolku, jolla oli 

paikoin useita rinnakkaisia reittejä. Kesäreitti ja talvireitti on ollut hyvin erilainen. 

Talvella kuljettiin järvien ja soiden ylitse. 

Teitä kuitenkin tarvittiin postin kulkuun ja sotaväen liikutteluun. Talonpoikien oli pidettävä tiet 

kuljettavina, mutta tätä velvoitetta noudatettiin pitkin hampain. Haravaa ja lapiota parempia 

välineitä ei ollut. Kun ei itse liikuttu, eikä teitä liikkumiseen tarvittu, oli asia turhanpäiväisenä 

rasitteena. Posti kuitenkin saatiin kulkemaan. 

Ruotsin postilaitos oli organisoitu uudelleen vuonna 1638, jolloin Suomessa alkoi järjestetty 

postitoiminta. Postirenkien velvollisuus oli kulkea “niin kiireesti kuin tapana on muilla, joilla on 

kiireellistä asiaa” toimen menettämisen ja kahdeksan päivän vesileipävankeuden uhalla. 

Talonpojille määrättiin teiden kunnossapito sujuvan postikulun varmistamiseksi. Postirenki käytti 

oikopolkuja mutkaisten maanteiden sijaan, joten kunnossapito tarkoitti oikopolkujen 

kunnostamista, kapulasiltojen rakentamista soiden halki, tukkien asettamista jokien yli, 

mutta varsinaisen tieväylän kunnosta ei ollut niin väliä. Niitä väyliä pitkin Matti 

kuparitaalareineen kulki.

Postia voi pitää esimerkkinä tuon ajan nopeasta matkanteosta. Sitä nopeampaa matkantekoa ei 

osattu edes ajatella, joten kovin montaa virstaa ei Mattikaan valoisaan aikaan ehtinyt päivässä 

taivaltaan taittaa. Matkatessa pysähdyttiin aina seuraavalla sopivalla yöpymispaikalla. Joskus 

saattoi joku kuriiri ratsastaa lauman vaihtohevosia läkähdyksiin, mutta muille matkanteko oli 

hidasta ja tehotonta.

Ensimmäinen kestikievarijärjestys annettiin Ruotsissa vasta pari vuotta Matin matkan jälkeen 1649.

Matin matkalla todennäköisesti nimismiestalot hoitivat kestityksen ja majoituksen. Pappiloissakin 

Matti on voinut yöpyä.

Matin reittivaihtoehdot

Viipurista Turkuun oli kaksi reittiä. “Viipurista Uudenmaan kautta meren puolta Turkuun” eli 

eteläinen Viipurintie, jota pidetään Suomen vanhimpana maantienä. Viipurin linnan 

perustamisesta lähtien se oli ollut sotajoukkojen yleisimpänä kulkutienä. Tien varrella oli 

21 nimismiestaloa.

Toinen reitti on yhtä todennäköinen. Sekin on vanha kulkuväylä, Ylinen Viipurintie. 

Reitti on vaihdellut, mutta Kymen yli mentiin aina lautalla Vuolenkosken kautta. Talvella oli paras 

matkata siitä Iitin kylän ja Lyöttilän kautta pitkälle harjanteelle Hollolaan, sieltä Lammin ja 

Tuuloksen kautta Hämeenlinnaan.

Hämeenlinnasta vanha talvitie kulki laajan asumattoman metsämaan läpi Loimaan pitäjän halki. 

Karjalasta tulijoille se oli suorin tie Turkuun. Nimismieskartanoita oli tämän reitin varrella viisi.

Turusta eteenpäin Ahvenmaan kautta Tukholmaan vei uusi postitie. Talonpoikien kuljettama posti 

saapui perille Turusta Tukholmaan noin viikossa ja viikon välein postia myös kuljettiin. 

Ahvenanmaan postitiessä oli vesialueita, jotka ylitettiin veneillä. Ahvenanmeren ylitys oli pitkä. 

Tämä oli vaarallinen reitti ja moni postitalonpoika sai surmansa myrskyissä tai jäihin uponneena. 

VVuoden 1647 valtiopäivämiehistä kuoli matkalla Tukholmaan Tammelan kirkkoherra Michael 

Caspari Alstadius.

Jos Matti oli varattu matkaan riittävästi aikaa, voitiin Turusta lähteä rannikkoa pitkin ylöspäin, 

Satakuntaan ja Pohjanmaalle. Itse asiassa Hämeenlinnasta on myös päässyt Turun sijasta Poriin. 

Nimismiestalot sijatsivat tarkalleen ikivanhan talvitien varressa, joka Messukylästä kulki 

Pirkkalan Taivalkunnan ja Kuloveden kautta. Pohjanmaalla oli jo 1600-luvulta lähtien 

rantamaantie, joka kiersi Pohjanlahden ympäri Turusta Tukholmaan. Tästä oli lisäksi suhteellisen 

turvallista oikaista Merenkurkun yli jäitä pitkin. Merenkurkun yli kuljettiin ja kuljetettiin jäitä 

pitkin postia ja tavaraa paljon.

 

Oli reitti ollut mikä tahansa, niin vuoden 1646 joulua Matti ei kotonaan ole ehtinyt viettää. 

Kuukausi puolitoista on matkassa Tukholmaan vierähtänyt. Koko matka edestakaisin saattoi 

kestää puoli vuotta. Joulukuun alkupuolella 1646 lähtö Kurkelasta Kivennavalta ja paluu takaisin 

kotinurkille valtiopäiväedustamisen jälkeen toukotöihin. Ainakin heinäkuussa Matti on ollut 

todistetusti kotona taas. Matti Kirjavainen oli Viipurin läänintositteista löytyvän virkakirjeen 

mukaan heinäkuun alussa 1647 suorittamassa katselmusta ja mittausta Hans Klickin autiopellossa.

 

Paluumatka keväällä on saattanut taittua takaisin Viipuriin lähtevällä tervalaivalla, millä oli 

laivattu tervaa Tukholmaan. Ehkä hyvinkin todennäköisesti, sillä kevään rospuuttokeli vallitsi 

maanteitä. Vuonna 1647 Ruotsiin, pääasiassa Tukholmaan, kuljetettiin tervaa Suomesta 8500 lästiä,

josta 4500 tuli pelkästään Viipurista. Nämä tervalaivat saapuivat Danviken satamaan, joka oli 

tarpeeksi kaukana Tukholman keskustasta epämiellyttävän hajuisen tervan tuotantoon. 

 

Danviken ei muuten ole kovin kaukana Vikingterminaalista, josta matkustaa nykyisin laivalla 

Turkuun Maarianhaminan kautta kymmenessä tunnissa, suoraan Helsinkiin 15 tuntia. 

Nyt ei myöskään ole tarpeen raahata kupariplootuja. Lompakossa on visakortti tai Mobilepayllä 

hoidetaan buffettimaksut.    

 

Valkjärven donataari Blandov

Valkjärven donataari Blandov

Edellisessä kirjoituksessa kerroin Valkjärven Rampalaan Martikaisille vävyksi vuonna 1807 tulleesta Mikko Juhonpoika Sipposesta. Hänestä tuli kylänvanhin. Arvelin, että kylänvanhimman tehtävä ei kreivi Blandovin donaatiossa Veikkolan hovin alueella ollut helppo. Lupasin kertoa tarkemmin.

Valkjärven lahjoitusmaaisäntä eli donataari oli saksalainen kauppaneuvos kreivi Michael Blandov. Hän oli tyytymätön sijoituksena ostetun hovinsa tuottoihin. Naapuripitäjästä Pyhäjärven Taubilan hovista kuului Blandowin korviin lupaavia uutisia miten hovin tuottoa olisi mahdollista lisätä. Taubilan hovin isäntä oli korottanut alustalaistensa veroja entiseen verrattuna moninkertaisiksi, mutta talonpojat eivät aluksi olleet tähän suostuneet. He vetosivat Ruotsin vallan aikaisiin lakeihin, jotka keisari oli jättänyt voittomaalla eli Viipurin kuvernementissä voimaan. 

Jo asian riitauttaminen tuntui donataareista sietämättömältä. Venäjän puolella näin ei tapahtuisi.  Veron suuruutta käsiteltiin monissa oikeusasteissa ja lopulta päätökseksi tuli hallitsevan senaatin päätös, jonka keisari vahvisti. 

Oleellista keisarin sinetöimässä päätöksessä oli toteamus, että jos asianomaiset eivät voineet veroista sopia oli ne määrättävä oikeudessa. Donataarien kannalta tämä oli lottovoitto. Nyt voidaan sopia mistä tahansa korotuksesta kunhan talonpojat kontrahdin allekirjoittavat. Kun puumerkki on paperilla on talonpojan enää turha oikeutta hakea.

Blandow käskytti Valkjärven talojen isännät hoviin sopimaan. Hän ei saanut ketään liikkeelle. Valkjärven talonpojilla oli tiedossa, että Taubilassa uudet kontrahdit oli saatu aikaan raipaniskujen voimalla. 

Seuraavaksi  kutsuttiin sotaväen voimin pari kyläkuntaa kerrallaan Veikkolan hoviin. Konttorin lattiaan oli pultattu rautarenkaita. Tässäkin Blandow otti mallia Taubilasta. Jos ei puumerkkiä kontrahtiin tullut, sidottiin kiinni ja ruoskittiin.

Koko kylän isännät saivat kurituksen, mutta Blandow ei saanut kontrahtejaan. Isäntiä käskettiin menemään kyliinsä takaisin miettimään. Jonkin ajan päästä taas ajettiin isännät kylä kerrallaan hoviin. Uhkailu jatkui. Jos kontrahtia ei tee niin vankeus Viipurissa on seurauksena. Muutama isäntä kuljetettiinkin näytökseksi Viipuriin tuomittavaksi niskuroinnista.

Seuraavaksi tapahtui Blandowin ohjeita täyttävien venäläisten kasakoiden pahoinpitely, joka tulkittiin jo kapinan yritykseksi. Kasakat olivat tehneet vähän muutakin kuin toimineet ohjeiden mukaan. He olivat ryöstelleet valkjärveläisten karjaa ja viljaa. 

Donataari Blandowin alkoi pelätä henkensä ja terveytensä olevan vaarassa, jos asiat hovin mailla tästä vielä pahenisivat. Blandowin kutsumana saapui kuvernööri Buharin Veikkolan hoviin mukanaan lisää sotaväkeä ja Viipurin pormestari, joka ryhtyi pitämään kaikkien tapahtumien johdosta välikäräjiä. 

Käräjille oli haastettu noin 150 talonpoikaa. Kuvernööri kehoitti heitä hyvällä ilmiantamaan kapinan johtomiehet uhalla, että he muuten voisivat itse kärsiä kapinoitsijan rangaistuksen. Blandow osoitti itse koko joukon talonpoikia syyllisiksi kapinan lietsontaan.

Buharin panetti kiinni donataari Blandowin nimeämät uppiniskaisuuden aloittajat ja vaati oikeutta rankaisemaan koolle tulleita talonpoikia kapinan teosta. Oikeutta ryhdyttiin jakamaan Buharinin ehdottamalla tavalla. 

Blandowin nimeämille talonpojille tuomittiin raippoja ja sakkoja. Yksitoista tuomittiin 40 pariin raippoja ja vankeutta Siperiaan elinajaksi, viisi sai raippoja ja sakkoja. Muut kaikki saivat raippavitsarangaistuksen ja joka kymmenes heistä määrättiin arvalla Siperiaan. Vain 6 syytetyistä 143:sta talonpojasta sai vapauttavan tuomion.

Talonpojat valittivat asiasta keisarille, joka purki tuomiot ja kyseenalaisti Viipurin viranomaisten puolueettomuuden asian käsittelyssä. Tämä oikaisu ei kuitenkaan Veikkolan hovin alustalaisten ja donataarin välejä korjannut, eikä talopoikien ahdinko jatkossa juuri lieventynyt.

Veikkola ei ollut ainoa ongelmadonaatio. Mikko Juhonpoika Sipposen aikana oli koko Viipurin läänissä levotonta. Kokonaista 28 “talonpoikaismeteliä” kerrotaan tapahtuneen. 

Lahjoitusmaista tarkemmin Jyrki Paaskoskelta.

Korpi-Rampala

Blogini on ollut tauolla muutaman vuoden. Saa nähdä löytääkö tämä enää lukijoita.

Tauko ei johtunut kiinnostuksen menettämisestä sukuhistoriaan. Päinvastoin, olen katsellut sukuaihetta hieman laajemmin. Tehnyt kirjankin, jossa kerron sukutaustoistani isovanhempieni vanhempien kautta. Jatkan siis uudelta pohjalta blogiani, ainakin nyt vanhaa blogia sillä Sukukirjan lisälehdiksi näitäkin voi sanoa, vaikka toisen kirjan teemoihinkin mennään.

Sukuni idästä ja lännestä kirjan sisällysluettelo. Mahdollisesti tuon pohjalta jatkossa tulee tarinaa tänne blogiinkin.
Ainakin kirjan julkaisemisen jälkeen kirjan teemat ovat pyörineet mielessä edelleen.

Aloitan blogin kirjoittamisen tällä kertaa Kivennavan pohjoisesta naapuripitäjästä Valkjärveltä ja siellä olleesta pienestä Rampalan kylästä. Rampalaa kutsuttiin Korpi-Rampalaksi.

Rampala ei ollut vesien äärellä kuten lähikylät, vaan Patsaisiinsuon takana korpien keskellä. Metsät olivat ryteikköiset ja vaikeakulkuiset. Niiden läpi virtasi kaksi pientä puroa, Ratsoja ja Hulkonoja. Metsät olivat mäntyvoittoisia, alkoivat heti peltojen ja niittyjen taka-aidoista.

Kylän pellot olivat kiviset, mutta melko tasaiset. Niityt olivat huononlaiset, etupäässä saraheinää ja mättäitä. Niille päästettiin lehmät keväällä. Suot ja rämeet, joissa vähänkin heinää kasvoi, niitettiin syksyllä, mutta heinää ei riittänyt läpi talven kuin hevosille. Oljilla syötetyt lehmät eivät talvella juuri maitoa antaneet.

Nimi Rampala tulee Rampasesta, joka oli asettunut tänne jo ennen isovihaa. Joko sota tai sitä edeltävä nälänhätä 1600-luvun lopussa vei Rampasen. Autiolle kylälle asettuivat isovihan jälkeen Martikaiset, tullen Patsaisiinsuon takaa Koivulasta. Martikaiset ryhtyivät lisääntymään Rampalassa ja uudet Martikaisten talot nousivat vieri viereen. Rampalasta tuli Martikaisten kylä.

En kirjoita kuitenkaan Martikaisista vaan Martikaisille vävyksi vuonna 1807 tulleesta Mikko Juhonpoika Sipposesta. Mikko Sipponen oli syntynyt Kahkaalassa, lounaaseen Rampalasta, Koivulan lähistöltä Käkölänkorven takaa. Kahkaala oli Sipposten kylä, Sipposet asuivat tuolloin siellä ainoana sukuna. Sipposet tulevat sukutaustaani isänisäni äidin kautta.

Sipposet tulivat Valkjärvelle kohta isovihan jälkeen 1700-luvun alussa kuten Martikaisetkin. Sipposten suvussa kerrottiin tarinaa Sipposten hovista Viipurin takana, josta "muinoisina sota-aikoina" ovat Sipposet Valkjäven Kahkaalaan tulleet.
Mikko Juhonpoika Sipponen nai Helena Mikontytär Martikaisen, asui vävynä Martikaisilla, kunnes rakensi oman talon. Hän sai arvostusta kylän Martikaisten silmissä. Hänestä tehtiin katselmusmies ja lopulta kylänvanhin.

Kylänvanhimman velvollisuuksiin kuului pitää kylissä yllä sopua ja siivollisuutta, kuulustella ja tarkastella nuorten lukemista ja käytöstä sekä estellä nuorten yöjuoksua. Kylänvanhin oli kyläläisten edusmies ulospäin, kirkon edustajien ja lahjoitusmaaisännän suuntaan. Tuohon aikaan Valkjärvellä kreivi Blandowin donaatiossa Veikkolan hovin alueella tehtävä ei ollut helppo. Donaation tapahtumista kerron myöhemmin, nyt pysyn Rampalassa.

Rampalan savutuvat olivat 1800-luvun puoleenväliin asti rakennettu yhteen ryppääseen peltojen keskelle miltei kiinni toisiinsa. Vuonna 1857 yksi sauna syttyi tuleen ja koko Rampala paloi. Liekit tarttuivat kattoihin ja kohta rakennukset paloivat yhtenä soihtuna. Asukkaat ehtivät ulos, mutta kuumuuden takia jouduttiin perääntymään metsänreunaan asti kauhistelemaan tulen voimaa. Mitään ei ollut tehtävissä.

Palon jälkeen uudet talot rakennettiin kauemmaksi toisistaan. Sipposet rakensivat uuden talon Hulkonojan varteen kylän koillisnurkalle. Hulkonoja laajeni noilla kohdin Hulkonsuoksi Sippolan talon pohjoispuolella.

Ahti Rytkösen kertomus pirtin lämmityksestä teoksessa Savupirttien kansaa vuodelta 1931 voi hyvinkin sopia näyksi Sipposten tuvasta. Savupirtit väistyivät Kannaksella 1800-luvulla, mutta kehitys ei varmaankaan alkanut syrjäkylistä.

Ennen aikaan olivat halot, joilla savupirtin uuni lämmitettiin, kyynärän pituisia. Nykyjään sinne työnnetään metrisiä puita. Sytyttyään tuli kulkee tulikerran alitse uunin peruksille, kääntyy sieltä ryöriin ja tulee lopuksi ulos uunin rinnassa olevasta hornista eli hormista. Jos se rupeaa siitä liiallisesti pulppuamaan pienennetään reikää hornikivellä. Milloin taas pesän suu liian pitkällä kielellä rupeaa otsaansa nuolemaan saattavat uunilla olevat halot syttyä palamaan. Sen vaaran torjumiseksi nostetaan liedestä poroa uunin kielelle ja orsilta otetaan leveä päre, jolla lämpytetään niin, että tuhka lentää ilmaan ja sokaisee tulen. Lieskaaminen tukehdutetaan myös siten, että sytytetään lieteen vastavalkeaksi päreistä tehty ristikko.

Tulen syttyessä tuprahtaa uunista sakein ökä. Kun puut räiskyvät yhtenä tulimerenä käy savun tulo pienemmäksi. Ensimmäinen savu asettuu harjasorren kohdalle, sieltä se leviää joka suunnalle. Sen liikunta muistuttaa jyrkkärantaiseessa salmessa harvakseen kumpailevaa lainetta. Kun aaltoileva savujuormu kohtaa seinän, kääntyy se pehmeästi takaisin ja lähtee häilymään päin vastakkaista seinää. Ilmanhenki, mikä tavoittaa sen matkanvarrella, kiertää sen mielellään visapuun kiehkeä muistuttavaksi syhermäksi. Uunin alkaessa hiilestyä savu ohenee hienoiksi hönkäleiksi; horni tukitaan, ovi suletaan ja lakeista työnnetään kangella pienemmäksi. Hetken perästä tupa on raitis; savupirtissä vallitsee jälleen hyvänmakuinen murea lämmin, minkä suloisuudesta uloslämpiävien huoneiden asukkailla ei ole aavistusta.

Sipposten asuinpirtti oli suuri, ei mikään silmiä kirvelevää kitkua säilövä rötiskö, joten tuo kuvaus saattaa hyvin olla paikallaan Rampalan Sipposten talossa.

Miten Rampalassa muuten elettiin? Kuten etelämpänä Kivennavalla oli Valkjärvelläkin viljely vähäistä, sillä Pietari toi leivän tännekin. Pietariin kaupattiin melkein mitä vain. Kylät olivat erikoistuneet tekemään pietarinkauppaa kukin omalla tavallaan. Rampalassa nikkaroitiin rattaita ja rekiä, jotka olivat saahkarekiä eli suuria kuormarekiä. Työrekiä tehtiin Uosukkalassa. Molemmissa tehtiin metloja eli luutia, jotka olivat varsinainen Valkjärven tavaramerkki.

Maanviljelyyn ei lahjoitusmaa-aikana keskitytty. Ohra kasvoi huonosti, eikä vehnää edes viljelty. Perunat eivät riittäneet koko vuodeksi. Pellavaa ja hamppua kasvoi taloissa omiksi tarpeiksi, humalatarhoja oli harvassa. Ruis antoi Valkjärvellä hyvinä vuosina kahdeksannen jyvän. Tattaria viljeltiin paljon. Hyvänä vuotena antoi hyvän tulon, mutta useasti ei mitään.

August Ahlqvist kulki Muolaan ja Valkjärven läpi Venäjälle 1800-luvun puolenvälin jälkeen eikä löytänyt valkjärveläisistä paljonkaan hyvää sanottavaa:

Epävakaiseen oloon ovat talonpojat itse syypäät. Sillä joku aika takaperin tahtoivat sekä isännät että esivalta saada heidät kontrahdin tekoon, jonka kautta he määrättyä veroa vastaan olisivat edes kontrahdissa määrätyn pitemmän tahi lyhyemmän ajan olleet tiloillansa pysyväiset. Vaan onnettomat epäluulot villitsivät rahvaan niin, että kontrahtia ei uskaltanut tehdä kuin hyvin harvat, ja yleinen epäluuloisuus tätä vastaan oli ollut niin suuri, että kontrahdin tehneistä perheet pakenivat metsiin ja jättivät perheen miehen yksinänsä talossa istumaan.

Ja tästä onkin täkäläisen talonpojan elämässä nähtävän huolimattomuuden, laiskuuden ja velttouden juuri. Sillä arvelen: mitä minä huolin niin paljon työtä panna maahan, josta kukaties huomenna olen poisluovutettu”! Laiminlyöpi hän maanviljelyksen ja heittäytyy muille helpommille elatuskeinoille. Juuri samasta syystä ei hän rakenna kartanoansakaan, vaan rypee esi-isiensä aikaan tehdyissä, maahan kaatuvissa tuvantöllissä, joihin hän ei paljon saa nauttiakseen edes ilman saatavaa Jumalan valoakaan. Tällaisessa hämärässä elettäessä hyöstyy siivottomuuskin sanomattoman hyväksi, eikä liene Suomessa missään niin siistitöntä kansaa kuin tämän puolen rahvas on. Porsaat, kukot ja kanat liikkuvat, kuin perheen jäsenet konsanaan, tuvassa valloillansa.

Kun kerron seuraavaksi hieman kreivi Blandovin lahjoitusmaan tapahtumista Ahlqvistin satunnaisen kulkijan näkökulma paljastuu kovin suppeaksi. Tarina Valkjärven talonpojista ei ole vielä tuossa kerrottu.

Salakuljettajan tarina

Viime vuonna ilmestyi Anna Kortelaisen toimittamana Avojaloin, 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta.

Kirja on saanut alkunsa toissa vuodenvaihteen Avojaloin-näyttelystä Lappeenrannan linnoituksessa. Tässä elävää kuvaa, kuvataidetta, esineitä ja valokuvia esineitä yhdistäneessä näyttelyssä oli esillä myös Matti Ilosen elämänkerta. Avojaloin kirjassa Matti Ilonen esitellään luvussa Salatein tavaraa ja aatetta.

Matti Ilonen on nostettu esiin myös vuonna 2009 Maria Lähteenmäen tutkielmassa Maailmojen rajalla.  Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. Tämä on julkaistu Suomen Kirjallisuuden Seuran historiallisten tutkimusten sarjassa. Matti Ilonen esitellään sivuilla 186-191.

Kivennavan Kirjavaisten sukukirjassa Matti Ilonen (1903-1933) on taulussa 813. Hän on Juho Ilosen poika ja Lipolassa syntyneen maakauppias Matti Mikonpoika Ilosen (1840-1911) pojanpoika. Sukujuuret johtavat 1700-luvulla Pihlaisiin ja Kirjavaisiin.

Isä opettaa ammattiin

Juho-isä opetti Matti Ilosen salakuljettajaksi heti sisällissodan jälkeen Matin ollessa 16 vuotias.  Salakuljetus oli sisällissodan jälkeen yleinen leipäpuu Lipolassa, jossa väestön yhteydet Inkerinmaalle Venäjän puolelle olivat perinteisesti tiiviit. Sukulaisia asusti Inkerin kylissä.

Laillinen rajanylitys ja rajakauppa loppui Suomen itsenäistyttyä. Väestö rajan pinnassa ei rajan sulkeutumiseen hevin sopeutunut. Rajan takana kävivät käytännössä edelleen kaikki, jotka kynnelle kykenivät.

Lipolan tullipiirissä tehtiin aluksi huomattava määrä takavarikoita. Vuoden 1920 jälkeen takavarikot loppuivat täysin. Ei sen vuoksi, että salakuljetus olisi tyrehtynyt vaan sen vuoksi, että rajavartiosotilaat ryhtyivät itse salakuljettajiksi. Myös Lipolan suojeluskunta otti varsin avoimesti vastaan lahjuksia salakuljettajilta. Lipolan suojeluskuntalaisten mielestä oman pitäjän asukkaiden avustaminen ansionhankinnassa oli tärkeämpää kuin noudattaa viranomaisten sääntöjä.

Oppirahat

Matti Ilosen ura salakuljettajana alkoi naapurin hevoskauppojen myötä. Matti lähti isänsä kehoituksesta vuonna 1920 opastamaan ronnunkyläläistä talollista Tepposta rajan yli Ryöttään niittyjen kohdalta. Matti tunsi tuolloin vielä huonosti Inkerin puolen maaston ja joutui eksyksiin.  Paluumatkalla hän joutui kiinni ja kiisti kaiken. Tällä kertaa Matti vapautettiin.

Seuraavan kerran Matti jäi kiinni sianlihan salakuljetuksesta. Nyt Matti sai rangaistuksena salakuljetuksesta kaksikymmentä päiväsakkoa.

Matti suoritti asevelvollisuutensa vapaaehtoisena Raudussa. Asevelvollisuutensa suoritettuaan reservin korpraali Matti Ilonen jäi kiinni helmikuussa 1924 luvattomasta rajan ylityksestä. Kuulusteluissa Matti kertoi käyneensä tapaamassa vanhoja tuttujaan. Matti vapautettiin parin viikon päästä pidätyksestä. Nyt hän sai 30 päiväsakkoa "tavaran kuljetuksesta ilman tullipassia".

Maaliskuussa kävi isompi käry. Muutaman sadan metrin päässä rajasta Korpikylän kohdalla Matti yritti hiihtää pakoon, mutta rajavartijat saivat hänet kiinni kilometrin kilpahiidon jälkeen. Matilla oli hiihtoa hidastamassa runsaasti vaatetavaraa myytäväksi Venäjän puolella.

Vanhemmat Venäjälle

Syksyllä 1924 Matin Juho-isä karkasi rajan yli Vologdaan, vuonna 1926 Matin äiti Maria os. Lemmetty meni perässä. Juho Ilosta epäiltiin Valkjärvellä tapahtuneesta murhasta. Matti Ilonen jäi yksin elättämään neljää alaikäistä sisarustaan. Matin vanhempien kohtalona lienee ollut rajaseutujen puhdistus "vastavallankumouksellisista ja neuvostovastaisista elementeistä", Stalinin ajan terrori, joka kohdistui Neuvosto-Karjalaan paenneisiin suomalaisiin.

Matti Ilonen ei juurikaan peitellyt toimintaansa salakuljettajana ja Etsivä Keskuspoliisi kiinnostui hänen tekemisistään. EK:n asiakirjoissa hänen kerrotaan tuttavalleen kehuneen: "Onhan tuossa vähän vaaraakin, mutta rahaa tulee helpolla. Viipurilainen juutalainen on varma paikka. Sinne kun saa kyyditettävän tai tavaran, niin sitten ei ole enää pelkoa. Rahat saan tuolta puolelta." Ilosen pidätykset tehtiinkin varomattomien puheiden ja ilmiantojen perusteella.

EK alkoi olla varma, että Suomen Kommunistinen puolue oli värvännyt venäjänkielentaitoisen Ilosen ja siinä se osuikin oikeaan. Kesällä Ilosen talo pakkohuutokaupattiin, mutta Matilla oli ajoittain runsaasti rahaa, oli Viipurin reissuja ja juopottelua. 

Matti alkoi olla iso tekijä salakuljetuksessa ja hänelle kelpasi mikä tahansa kuljetettava josta sai rahaa. Rajakylissä Matilla oli runsaasti apulaisia, hevosmiehiä, rajaoppaita, majoittajia ja muonittajia. Vakituisena apulaisena hänellä oli Tuomas Lempinen, joka oli saanut vuonna 1918 kaksi vuotta kuritushuonetta avunannosta valtiopetokseen. Lempinen oli Ilosen tilalla renkinä, mutta työtehtävät eivät ilmeisesti juurikaan liittyneet rappeutuvan tilan hoitamiseen.

Tammisaaren yliopisto

Etsivä Keskuspoliisi rekrytoi ilmiantajia Matti Ilosen lähipiiristä. Ilmiantajat kertoivat mm. että jos Matti ei juonut iltamissa alkoholia, oli hän vielä samana yönä lähdössä rajan yli. Ilosen reitti rajan yli kulki Soppikylän valtionmetsästä tai Korpikylän kohdalta. Takaisin hän ei koskaan tullut samaa reittiä mitä pitkin oli mennyt. EK seurasi myös Ilosen junamatkoja Viipuriin ja takaisin. 

Vuonna 1929 Matille järjestettiin Valkjärven Pasurilla ratsia, jossa hänen hallustaan tavattiin suuri joukko pieniä 12-sivuisia vihkosia otsikolla: "Suomen luokkatietoiselle työväelle vappuna 1929." Matti oli käynyt Lempaalassa, missä oli saanut kertomansa mukaan isältään toimintaohjeet. Matin kuulusteluissa kertoma auttoi EK:n Viipurissa SKP:n toimijoiden jäljille, joiden kätköistä löytyi lisää kiellettyä kirjallisuutta.

Matti passitettiin Viipurin lääninvankilaan ja kuulustelupöytäkirjan marginaaliin on kirjoitettu: "Selvä juttu, Ilonen tunnustanut". Syyskuussa hänet tuomittiin valtiopetoksen valmistelusta kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi. Matti vapautui Tammisaaren pakkotyölaitoksesta kesäkuussa 1932.

Tammisaaren pakkotyölaitosta kutsuttiin Tammisaaren yliopistoksi. Valtiolliset vangit oli erotettu muista vangeista ja nämä poliittiset vangit olivat muodostaneet laitokseen salaisen organisaation. Vankilaan salakuljetettiin poliittista kirjallisuutta, jota käytettiin opiskelun ja keskustelujen pohjana. Koulutetuimmat vangit toimivat opettajina. Vangit myös valmistivat itse oppimateriaalia asiantuntevan vangin sanelun pohjalta käsin kirjoittaen. Käsin käymäläpaperille kirjoitettuja tekstejä salakuljetettiin myös ulos vankilasta. Lisäksi vangit julkaisivat omaa, kerran kuukaudessa ilmestynyttä Elämää yössä -nimistä lehteään. 

Tammisaaren yliopisto näyttää muuttaneen Matin. Ennen Tammisaaren tuomiota Matti Ilonen toimi rahan vuoksi, mutta kärsittyään tuomionsa hän oli muuttunut aatteen mieheksi. Tämä käy ilmi Matin viimeisen matkan tapahtumista.

Matti ampuu rajavartijan

EK  tarkkaili Mattia ja solutti ilmiantajan Matin viimeiselle työmatkalle. Hän raportoi tarkasti matkan vaiheet. Matin poliittiset motiivit eivät raportissa jääneet epäselviksi.

Kannaksen rajavartio yllätti rajan takaa palaava seurueen Korpikylän kohdalla. Syntyi tulitaistelu, jossa rajavartija Eino Pöyhönen sai surmansa. SKP:n puolueaktiivi Nestori Parkkari saatiin kiinni, muut hiihtivät pakoon. EK:n mukaan Matti Ilonen ampui rajavartijan kuoliaaksi.

Matti Ilosesta annettiin etsintäkuulutus: "Ilosen pidättämiseen johtavasta ilmoituksesta luvataan 2000 markan palkkio."

Vajaan viikon kuluttua EK:n Terijoen alaosasto sai vihjeen Matin olinpaikasta Viipurissa Valokadulla ja piiritti rakennuksen 13 aseistetun miehen voimin. EK:n raportin mukaan rakennuksesta kajahti laukaus ja ikkunassa näkyi liikettä. Poliisit vastasivat tulitukseen ja syntyi kiivasta laukaustenvaihtoa. Poliisit murtautuivat sisään ja EK:n raportin mukaan Matti Ilonen ja SKP:n toimitsija Vieno Vihervaara ampuivat tuolloin itsensä. "Molemmat miehet kuolivat jonkun ajan kuluttua saamiinsa haavoihin."

Kuollessaan 24.2.1933 Matti Ilonen oli 29-vuotias. Vuonna 1938 annetussa arviossa todetaan kommunistien maayhteyden ja etappitien Neuvostoliitosta Suomeen sulkeutuneen Ilosen kuolemaan. Vuosien 1932-36 aikana Etsivä keskuspoliisi pidätti SKP:n etappimiehiä Kannaksella kaikkiaan 110, joista 75% Kivennavalla. Ilonen ei tässä joukossa kuitenkaan ollut alkuun  eikä ehkä myöhemminkään erityisesti aatteeseen sitoutunut, vaan salakuljetus oli hänelle ammatti, johon hänet johdatti isän ja tämän serkun Antin esimerkki ja rajanpinnan kylien ankea tilanne.